Luksusta ja lepoa

Heräsimme Long Housessa kuuden jälkeen ja pikaisten pakkaamisten jälkeen otimme reput selkään ja lähdimme aamiaista odottamatta saaren toiseen päähän. Buukkasimme itsemme sisään hotelliin ja söimme aamiaisen.

Hotellialue on pitkulainen kaistale rannalta sisämaan suuntaan, samoin kuin monet Thaimaan pienet hotellit. Mahdollisimman pieni rantaviiva ja sisämmahan johtavan käytävän varrella ”Chaletit” eli pienet paritalot, nurmea, upeat kukkivat pensaaat (ne, joita meillä on kituvina huonekasveina!) ja uima-allas. Rannalla on pitkä laituri, jonka päästä vene lähtee sukellusretkille ja lisäksi siellä on alue snorklausta ja uimista varten. Hotellivirkailijan mukaaan siellä on myös monenlaisia kaloja katsottavana. Ilmeisesti en tänään pääse snorklausretkelle sukeltajien mukaan, koska he menevät paikalle jossa on niin syvää, ettei snorklaten näe mitään. Sääkin näyttää sateiselta, mutta jospa sitten huomenna! Toivottavasti porukan miespuoliset jäsenetkin olisivat jo sen verran flunssasta toipuneet että pääsisivät myös mukaan.

Kävimme snorklaamassa laiturin päästä. Arvelen että laituri on noin sata metriä pitkä. Sen päässä on 3-5 metriä syvää, ja pian sen jälkeen tulee riutan reunakohta, jossa pohja kaloineen ja koralleineen vajoaaa syvänteen hämäriin, ei kuitenkaan kovin syvälle. Pohja tietenkin vaihtelee, mutta uskoisin sen olevan jossain 30 metrin tietämissä. Näimme siinä taas pienen kilpikonnan, vajaan puolimetrinen kilvenhalkaisijan, sekä monenlaisia kaloja. Monia eri lajeja (torvikaloja???), jotka ovat solakoita putkimaisia kaloja, pää alaspin asennossa ja torvimaisella suullaan käyvät korallien välistä etsimssä syötävää. Niitä oli ainakin sekä harmaita ”kalanvärisiä” että kirkaan keltaisia.

Lounaalle menimme ensimmäistä kertaa elämässä gongin ilmoittamana aikana (ihan totta!) ja lounaaan jälkeen pääsin sukeltajien mukana oman saaremme toiselle puolelle riutan reunalle, ehkä puolen – yhden kilometrin päässä mantereesta. Paikan nimi oli Ray Point. Korallit siellä olivat osittain kuolleet, kuten niin monessa muussakin paikassa. Osittain niitä oli vielä kunnossa ja niillä kohdin kalalajisto olikin runsain. Ihmettelin Sipadanillakin kalalajiston runsautta ja monimutoisuutta – ja samoin täällä Mabuloilla. Näissä vesissä on tavattu yli 200 eri kalalajia, joten ei ole ihme että uusia tulee vastaan koko ajan.

Pari faktaa vielä Sipadanista. Jack Custeau ”löysi” Sipadanin saaren vedealaisen maailman vuonna 1989 ja oli sanonut jotenkin tähän tapaan vapaasti käännettynä ”Olen nähnyt Sipadanin kaltaisia paikkoja 45 vuotta sitten, mutta en enää nyt. Olemme löytäneen koskemattoman taideteoksen”, Custeau pysyi Calypsollaan kolme kuukautta tutkimassa riutan elämää. (Lähde: Paul Dixon: Borneo, Footprint Handbooks, 2010) Voi vain kuvitella minkälainen se koskemattomana, länsimaisen ihmisen pilaamattomana on ollut. Kun se vieläkin osin oli mykistävä.

Illallinen tässä ”all inclusive” hotellissamme oli aivan ihana. Kasviksia ja riisiä buffet pöydästä ja pihan puolella oli grilli, josta grillattiin meille rapuvartaita, mustekalaa, kalaa ja kanaa. Jopa mustekala, joka ei yleensä mielestäni maistu miltään, oli grillattuna (ja varmaan tuoreena) todella hyvää. Ylipäätään ruuassa täällä suositaan paljon meren elävää ja kanaa. Molempia saa saarelta ja sen vesistä omavaraisesti. Kasvikset ovat hyviä, täällä suositaan makeaa kaalia ja nuorta tummanvihreää salaattimaista kasvista. Niitä valmistetaan sekä osteri- että valkosipuliliemessä ja ne ovat todella maukkaita. Elo täällä tuntuu leppoisalta, rauhalliselta ja ylelliseltä.

Paikallisessa kylässä Mabulin saarella

Tässä kappaleessa tulee lähinnä vinkkejä matkaa suunnitteleville. Voit halutessasi hypätä tämän kappaleen yli. Tsekkauduimme ulos City Inn Sempornasta. Miellyttävä erittäin ystävällinen henkilökunta, huone oli kulunut ja osin paikat rikki, mutta oli puhdasta ja siistiä. Suosittelen. Ehdottomasti hyvä hinta-laatusuhde. Matka satamaan oli vähän pidempi, kymmenisen minuuttia kävellen. Piti vain suunnistaa koko ajan kohti vettä ja oikealle (eli hotellin ovesta ulos tultaessa piti lähteä vasempaan, sitten kääntyillä vuorotellen suoraan-oikeaan-suoraan oikeaan jne, kunnes tulee toriaukean kohdalle. Silloin onkin jo oikealla kadulla ja sen kadun varrella (torista oikeaan) sijaitsevat kaikki reppumatkaajien majoitukset ja sukellusfirmat. Katu on melko leveä ja varmaankin viimeinen ennen merta.Vaikka taksi ei ovelle tullutkaan ihan silloin kuin piti, ehdimme silti pakata tavarat ja miehet autoon, minä kipitin jalkaisin rantaan ja ehdimme syödä aamiaista Scuba Junkersin kahvilassa. Aamiaisessa oli hyvä hinta-laatusuhde siinäkin, kun halusimme länsimaisen aamiaisen. Vallan kelvollinen (kahvi/tee, mehu, paahtoleipää, kananmunaa ja komea laatua tuoreita hedelmiä) reilun euron hinnalla.

Poikamme sai nyt vaihteeksi flunssan, joka oli varmaan lähtöisin minun Suomen flunssastani, mutta todella harmilliseen aikaan se tuli. Onneksi ei ole pitkää matkaa tänään ja sitten pääsee lepäilemään. Reilun puolen tunnin pikavenematkan jälkeen saavuimme Mabulin saarelle. Saavuimme Scuba Junkersin majoitukseen, joka vaikutti todella mukavalta. Harmi vaan että siellä oli täyttä, jonka siis tiesimme jo ennalta. Majoituksemme olin järjestänyt heidän kauttaan. Meidät opastettiin saaren halki toiselle puolelle paikallisen kylän läpi.

Menimme rannalta huojuvaa laituria pitkin kohden Arung Hayat Long Housea, jossa siis majoittuisimme. Paikka näytti ensi alkuun niin kamalalta että maksoimme vain ensimmäisen yön. Tämä oli todella kulttuurishokiki – jota siis kyllä osasin odottaa, mutta silti se taisi vähän järkyttää. Ihme kyllä minä itse taidan olla parhaiten sopeutuvainen ja eniten seikkailuhenkinen meistä – joskin tiedän että miesten puolikuntoisuus on iso asia latistamaan seikkailuhenkeä. Pojan eilisen väsymyksen nyt todellakin ymmärtää, ei ole kiva tulla
tropiikkiin ilman ilmastointia flunssaisena, ei todellakaan. Mieskin näyttää vähän kärsivältä. Itse tuntuu että parin tunnin soputumisen jälkeen voisin ”hippiytyä” tänne ja kenties viihtyäkin, mutta näissä olosuhteissa ja tällä porukan terveydentilalla tässä ei ole mitään mieltä.

Otimme kaksi huonetta kun tajusimme että hinta on per nuppi, eli sama hinta riippumatta kuinka monta huonetta meillä on. Vertailuna Sempornan hotelliin: maksamme per nuppi täällä olosta enemmn kuin Sempornassa koko huoneesta... Rakennus on meressä tolppien nokassa, huone on siis tavallaan katetulla laiturilla. Meri on hyvin matala eikä vettä ole kuin toista metriä tällä kohtaa pitkän matkaa merelle päin. Paikat ovat aika ränsistyneitä.

Huoneen yhteydessä on ”kylpyhuone” joka tarkoittaa istuimetonta vessanpyttyä ja suihkua joka sijaitsee siten, että pitää seistä aivan pöntön edessä peseytyäkseen. Huoneet ovat muutaman neliömetrin kokoisia kaikkineen, ehkä ”kylpyhuoneineen” noin 8 neliömetriä. Laiturilla on Y:n mallinen (tai I jonka päässä on kulmikas U). Yhteisen laituritilan (I) päässä on majoitustilojen puoli (kulmikas U) Long Housea, jossa on 7 + 7 huonetta. Osa majoitustilojen laiturista on tietenkin avoin, jotta huoneisiin pääsee käveltyä ovesta sisään. Paikallista pariskuntaa, joka Long Housa pitää, mainostetttiin esitteessä ystävälliseksi, mutta mielestämme he vaikuttavat lähinnä ylimielisiltä, lähestulkoon epäkohteliailta. Ei siis kovin kiva fiilis olla täällä. NIIN: ja huoneissa on kyllä tuuletin, mutta sähköä alkaa saada vasta kuudelta illalla.

Kävimme uudelleen kyselemässä Scuba Junkersilta huonetta, mutta täyttä on. Samoin tämä paikka tulee huomisen jälkeen olemaan aivan täysi, eli meidän kolme on sullouduttava samaan huoneeseen... Tosin me emme aio jäädä tänne. Kävimme katsomassa ainoata löytämäämme luxus-resorttia ja päätimme yrittää pärjätä tämän yhden yön tässä ja mennä sitten kahdeksi seuraavaksi yöksi sinne.

---
Jatkan tämän kirjoitamista nyt illemmalla. Päivän mittaan jotenkin tähän majoitukseen on tottunut ja jopa ”kotiutunut” ja jos poika olisi terve niin tästä ei niin olisikaan kiire pois. Mutta rantaa tässä ei ole lainkaan ja puolikuntoisena ei ole ollenkaan hauska olla koko ajan kuumassa huoneessa tai paahtavalla julkisella rannalla toisella puolella saarta. Joten nyt tuntuu oikein hyvältä päätökseltä olla 2-3 yötä muualla. Jopa niin tylyiltä ja epäystävällisiltä alkuun tuntuneet majatalonpitäjät ovat osoittaneet paremman ja inhimillisemmän puolensa meille - joskaan vielä heitä ei voi millään muotoa kutsua ystävällisiksi, pyysi mies lisäämään.

Ilta on piementynyt, istun naputtelemassa konetta Long Housen yhteisessä osassa, (”ravintolasalissa” korjaa mies naurahtaen) jossa myös siis piakkoin saamme illallista. Lounas oli aivan kelvollinen joten samaa toivomme tästä ilalllisesta.

Frutti di Mare

Otsikosta huolimatta emme syöneet tänään meren eläviä, vaan nautimme niistä muulla tapaa. Saavuimme eilen illalla Tawauun, josta jatkoimem taksikyydill noin 100 km:n päähän Sempornan kaupunkiin. Olemme Celebes-meren rannalla (onkohan sille suomenkielinen käännös?) ja tarkoituksenamme nauttia useita päiviä merestä ja rantalekottelusta.

Tänään toteutyi yksi matkan "must" eli menimme snorklaamaan Sipadanin saarelle. Saari itsessään tuli surullisen kuuluisaksi kymmenkunta vuotta sitten, kun kuuluisa Jolon panttivankidraama sai alkunsa juuri tuolta saarelta. Paljon on tapahtunut sen jälkeen ja paikka on aivan turvallinen nykyään. Se on listattu maailman TOP-5 sukelluskohteiden joukkoon ja siinä oli aivan erityiset syynsä. Saari itse oli valkohiekkarantainen palmusaari turkoosin veden ympäröimänä, siis paratiisimainen. Siellä ei kuitenkaan saanut juuri liikuskella kuin aivan pienellä alueella, koska se on suojelukohde. Saari on vulkaanista alkuperää. Sitä ympäröi matala koralliriutta (osin jo tuhoutunut) ja koralliriutan reunasta alkaa jopa 500 metrinen syvänne. Snorklailimme eri paikoissa tuon syvänteen reunalla ja näimme aivan uskomattomia kaloja. Juuri kun ajatteli ettei enää voi nähdä uusia lajeja, sellainen tuli eteen. Vaikuttavia olivat suuret, lautasta isommat pyöreät kalat sekä valtavien lohien kokoiset kaunisväriset ilmestykset.

Voiton vei kuitenkin merikilpikonna (kilven halkaisija suurimmillaan jopa metrin luokkaa)

- tasaväkisesti suuren toista metriä pitkän hain kanssa. Hai makasi pohjasssa nauttimassa pienten kalojen puhdistuspalvelusta ja vähät välitti meistä.

En ole mikään lajituntija, joten en voi kertoa luetteloa näkemistämme kaloista. Onneksi oli vedenalaiskamerat ja päivitämme tähän jossain vaiheessa parhaimmat otokset. Joskin ne lienevät laimeita kopioita oikeista, näin tavallisella kameralla otettuna.

Semporna itsessään on lähestulkoon vastenmielinen kaupunki, emmekä viivy täällä yhtään kauempaa kuin on pakko päästäksemme merelle ja näille saarille. Huomenna siirrymme eräälle saarelle majoitukseeen ja palailen kuulolle taaas loppuviikosta!

Apinaperspektiivistä

Viimeiselle päivälle oli varattuna tutun sademetsän katselua apinaperspektiivistä, eli Canopy walk. Metsään oli tehty 30 metrin korkeuteen eräänlaisia pieniä kahden laudan levyisiä riippusiltoja puulta puulle. Pääsimme siis näkemään miltä metsä näyttää siltä korkeudelta. Puut olivat valtavia emmekä vieläkään olleet aivan latvuston yläosissa, vaan korkeimpien puiden latvusto kaartui kattona päällä. Kokemus oli hauska ja sitä voi suositella! Ainoa vähemmän hauska kokemus oli se, että niinkin ylös oli eksynyt suuri musta muurahainen eräälle köysikaiteelle istuksimaan. Mitäs siitä? No ei mitään, jollen olisi sattunut tälläämään kättäni Hänen päälleen. Muurahainen tarttui leuoillaan äkäisesti kiinni kämmeneeni ja vetäisi viillon ihoon ja ruiskutti jotain muurahaismyrkkyä ihon sisään. En saanut heti sitä edes irti, niin tarrautunut se oli ihoon. Pisto tuntui ampiaiselta ja alue turposi ja kipeytyi. Kotimainen kusiainen ei yllä moiseen pistoon :-) Tulipahan mieleeni miltä tuntuisi kompastua sellaiseen pesään...

Köysirata kiersi 400 metrin matkan korkeuksissa ja kuulimme sinne mennessämme monta tarinaa paikallisista kasveista ja mihin niitä voi käyttää. Aina uudelle puulle päästyämme oli sen rungon ympäri kiertävä tasanne ja kyltti, missä oli tietoa siitä kyseisestä puusta.

Etsi alimmasta kuvasta mies!
Mulu jäi mieliimme erittäin positiivisena kokemuksena kaikkiaan. Vietimme siellä kolme vuorokautta joka oli sopiva aika nähdä osa luonnonpuistoa. Toisaalta aikataulu oli hyvin täysi, eli jos luontomatkailu kiinnostaa niin puistossa voi hyvinkin viettää viikon, jolloin pääsee mukaan sellaisille retkille ja reiteille, joita ei ehdi tehdä yhden päivän aikana. Esimerkiksi kaikki sellaiset reitit, jotka olisivat sisältäneet yöpymisen luonnonpuiston muilla leirimajoituksilla, jäivät kokematta. Samoin kaikki vaativat luolat, jotka vaativat aikaisempaa kokemusta haastavista luolista, hyvää kuntoa ja lihasvoimaakin. Eli melkoinen kutina jäi päälle, tänne täytyy tulla uudelleen...

Lähdimme aikaisin iltapäivällä suoralla lennolla takaisin Kota Kinabaluun. Odottelemme kentällä parhaillaan jatkolentoa Tawauun. Vaihdamme siis myös merta. Vähän jänskättää mitä kaikkea perillä odottaakaan... Olemme siellä kuusi yötä joista ainakin neljä vailla nettiä. Joten palaan mahdollisesti päivittämään blogia vasta viikon päästä. Siihen asti: näkemiin ja kuulemiin Borneosta!

Avara Luonto osa III: Viidakon yöelämää

Viime yönä jokin metsähiiri kävi mellastamassa huoneessamme. Ruokapakkauksia oli ajattelemattomasti jätetty roskiin ja pöydille ja hiiru kävi tutkimassa niitä. Lähinnä näkyvimmät jäljet tuhot olivat miehen nuhaiset räkärätit, joista mehukkaimmat palat oli syöty, sekä muutamia vaatteita oli käyty maistelemassa. Hyvin pienet tuhot kaiken kaikkiaan.

Aamu alkoi retkellä luolille. Vuorossa olivat Wind Cawe ja Clearwater Cave. Venematkalla luolille pysähdyimme paikallisella kylällä, jossa naiset myivät telemiään käsitöitä ja varmaankin hankkivat siten perheelle lisätienestiä. Ostin muutamia käsintehtyjä rannekoruja kannatuksen vuoksi. Luolista ensimmäinen löydettiin aikoinaan kun joella kulkevat asukkaat huomasivat tietyssä kohtaa jokea tuulenvireen tulevan kallion suunnasta. Windcaven (eli tuuliluolan) suuaukolla ja sisällä tietyissä kohtaa kävikin tuulenvire. Ilma kiersi muinoin romahtaneen kattoon syntyneeen suuren aukon kautta ulos suuaukolle. Osa luolasta oli umpiperällä ja siellä ilma oli seisovan kosteaa. Luolassa oli kauniita muodostelmia stalagmiiteista ja stalagtiiteista, kivet olivat luunvalkoista materiaalia, jonka synnystä ei ole tietoa. Se saattaa sisältää jotain bakteeria ja osin se olikin kuin valkoista hometta. Siihen koskeminen oli ankarasti kiellettyä, joskin ehkä ennemmin kiven kuin meidän suojelemiseksi.

Clearwater Cave taas oli pitkä luola, josta pääsimme katsomaan pientä alkua. Muistaakseni siitä oli tutkittu 1,9 kilometriä. Näihin faktoihin ei välttämättä ole luottamista, mutta aion tarkistaa ne kirjasta myöhemmin ja korjata jos olen muistanut tai ymmärtänyt asioita väärin. Välillä oppaiden englantia on äärimmäisen vaikea ymmärtää. Luolastossa kulkee kaikkiaan kahdeksan eri maanalaista jokea, me näimme niistä yhden. Tämäkin luola oli vaikuttava kooltaan ja kivien muodoistaan. Monet luolan kivien muodoista ovat syntyneet kun luola on muinoin ollut suurta maanalaista jokea.

Iltapäivällä lähdimme omin päin kävelemään mieheni kanssa vesiputoukselle, pojan jäädessä lepäilemään huoneeseen. Vesiputous oli kolmen kilomtrin patikoinnin päässä, joka taas iltapäivän lämmössä ja valtavassa kosteudessa oli melkoinen reissu. Ei pelkkä trooppinen "ilman kosteus" tee ilmaa niin kosteaksi, vaan lisänä on sademetsän kerrostunut ja uskomattoman tiivis kasvillisuus, joka pidättää kosteuden maan tasalla lähes varjoisassa metsän siimeksessä lukemattomien lehtikerrostumien alla. Reitti oli hyvin merkitty mutta paikoin tarvoimme nilkan yli upottavassa mudassa ja se tiesi taas yksien jalkineiden menoa. Kyllähän kengät aina pestyä saa, mutta kun ne eivät kuiva! Pesin kaksi vuorokautta sitten erittäin ohuet juoksusukat ja ne ovat edelleen yhtä märät kuin ne kuivamaan laittaessani. Ulkoa löytyisi paahtavia aurinkoisia plänttejä jossa varmasti kuivaminen olisi toista luokkaa, mutta kun vesisateet saattavat tulla niin pian. Aamulla näimme eräätkin kengät kuivamassa ulkona auringossa, mutta kun niitä ei oltu kerätty talten iltapäivään mennessä, niin rankkasateet varmasti täyttivät ne hetkessä.

Päämäränä oleva vesiputous ryöppysi jokeen jyrkän kallionseinämän sisästä, saman kallion jossa mahtava Deer Cave on. Se oli melko vaatimaton putous, ilmeisesti pienen maanalaisen virran ulostuloaukko. Kävin uimassa joessa putouksen kohdalla, vesi oli ihanan virkistävää ja melko kirkasta. Pystysuora kallionseinämä yli sadan metrin korkeuteen ja trooppinen sademetsän joki rehevine kasvustoineen oli kuitnkin mieleenpainuva tausta virkistävälle uinnille.

Illalla olikin edessä ”iltavuoro” eli menimme oppaan johdolla tunnin kävelyretken pimeässä sademetsässä yön eläimiä katsoessa. Jo itse kävely öisessä sademetsässä oli elämys, vaikka emme mitään erityisiä eläimiä nähneetkään. Muutamia pikkuruisia sammakoita, suuria sirkkoja, isoja (hrrr) hämähäkkejä ja erilaisia valoa hohtavia hyönteisiä. Näimme myös valoa hohtavaa sienikasvustoa sekä muutamia hauskan näköisiä kasveja.

Jatkoin myöhemmin iltayöstä omaa ”yövuoroa” menemällä jonkin matkan päähän talostamme äänittämään sademetsän äänimaailmaa, joissa erilaiset hyönteiset ja sammakot pitivät konserttiaan, kuka reviiriään vahtien, kuka kumppania houkutellen. Minulla oli otsalamppu, mutta pyrin pitämään sen sammutttuna etten olisi häirinnyt eläimiä. Ajattelin että onko tämä totta, seisonko nyt oikeasti yksin pimeässä metsässä Borneon sademetsässä huumaavassa konsertissa lukemattomien erikoisten lajien ympäröimänä. Välillä tiedostin ne kaikki eläimet ympärilläni ja tunsin väreet selkäpiissä. Sytytin hetkeksi lampun ja tarkistin että vaikka metsä on täynnä ääniä, niin sillä hetkellä en halua nähdä niistä yhtäkään.

Avara Luonto osa II: Eedenin puutarha

Nyt kävi niin todella ikävästi, että mies sairastui. Hänellä oli flunssaa useampana päivänä ja nyt pukkasi yöksi kuumeen ja raskain mielin oli jätettävä hänet toipumaan huoneeseen. Minä ja poika lähdimme retkelle nimeltä ”Garden of Eden Valley and River walk”. Luvassa oli vaativampi retki, mutta ei mitään tietoa että mikä vaativuuden tuo. Aloitimme kävelemällä 3 km matkan Deer Cave'n luo. Deer cave on valtava, Kaakkois-Aasian suurin yleisölle avoin oleva luola. Kävelimme sen läpi laudoista tehtyä tietä pitkin.

Sen jälkeen poikkesimme turvalliselta polulta ja aloitimme luolan toiseen päähän kiipeamisen pitkin kallioita. Tämä itsessän jo oli haastavaa, mutta vielä haastavammaksi sen teki se, että luola oli kolmen miljoonan lepakon koti. Mitä se taas tarkoittaa? No, lepakon ”guanoa” oli myös kallioilla, osin tiukkaan tallattuna ruskeana maattona, osin pehmeänä upottavana kerroksena, joskus taas veden kanssa liukkaana iljanteena kallion nypyillä. Koska emme olleet osanneet ottaa hanskoja käteen, oli sananmukaisesti iskettävä kätensä paskaan. Otsalamppujen valossa kiipeilimme pitkin liukkaita ja osin jyrkkiä kallioita ja kiviä. Päästyämme ulos Deer Cave'n toisesta suuaukosta pääsimme Garden of Edeniin. Varsinaisesti Deer Cave ja Green Cave olivat muinoin yhtä, kunnes keskiosan katto romahti ja muodosti tämän Eedenin puutarhan keskelle luolia. Kahlasimme tämän jälkeen pitkin jokea, jossa oli vuolas virta, mutta onneksi vedenpinta oli polvessa tai sen alle.

Tässä vaiheessa on syytä mainostaa jalkineita. Sandaaleissa retkelle ei ollut mitään asiaa, vaan jalassa tuli olla joko vaelluskengät tai kumikengät. Pusiton kaupasta sai ostaa kenkiä (3e/pari), jotka päihittivät mennen tullen sataa kertaa enemmän maksavat vaelluskengät tässä tarkoituksessa. Kumikengissä oli jalkapallokenkien kaltaiset nappulat pohjassa ja pohjat olivat hyvin taipuisat. Nappulat ja kumi materiaalina olivat todella pitävät. Näillä kengillä menijät eivät liukastelleet tai kaatuilleet, kuten kävi vaelluskengillä menijöille.

Matkamme jatkui siis vuoroin jokea pitkin, vuoroin sademetsässä. Joen jälkeen alkoi kiipeäminen, jonka aikana meitä riemastutti paitsi jyrkkä ja osin savinen liukas rinne, myös meidän tuloamme kieli pitkällä odottavat iilimadot. Iilimadot olivat noin 3-4cm pitkiä ja pari milliä paksuja. Ne olivat aluskasvillisuudessa ja liikkuivat meikäläisten mittarimatojen tapaan. Kun ne tunsivat lähestyvän eläimen/ihmisn, ne kohottautuivat vartensa varaan ja tarrasivat vahvoilla leuoillaan jalkohimme. Ne olivat hyvin aggressiivisen oloisia, menivät vikkelästi sukkia pitkin kenkiin tai löysivät lahkeen alta maukkaan ruokailupaikan. Mato jätti ihoon Y:n mallisen reiän ja pisto tuntui hyttysen/paarman pistolta. Niitä sai todella vetää ja kiskoa irti jalasta, niin tiukasti ne olivat siihen ruokailemaan asettuneet.

Saavuimme lopulta puolen päivän aikaan jo melko uupuneina vesiputouksille, jossa tuli kristallinkirkas vesi ryöppynä alas kallioilta. Vesi putouksen alla muodosti suuren altaan ennen muuttumistaan koskeksi. Tässä luonnon kylpylä-altaassa kävimme uimassa raikkaassa vuorilta putoavassa vedessä. Koskesta hyppi altaalle kaloja kuin meikäläiset lohet ikään. Söimme repuissa kantamamme lounaan ja lepäsimme, koska sama reitti oli edessä toisen suuntaan: jyrkkä rinne ja iilimadot, joessa kävely ja lepakonkakan liukastamat kallioiset kiipeämiset. Eräs retkeläinen pyllähti jokeen muutaman kerran, pystyssä pysyminen ei olut ihan helppoa ja virta oli paikoi todella voimakas. Retkeä ei järjestetäkään rankkasateiden jälkeen, koska vähänkään korkeampana vdenpintana ei siinä voisi enää kävellä. Sateet nostattavat veden pintaa yllättävän nopeasti, koska ylempänä satanut vesi kerääntyy juuri siihen jokeen.

Pääsimme siis takaisin Deer Caveen, joka on saanut nimensä siellä kauriita metsästämässä olleista ihmisistä. Tulivatko kauriit jostain syystä luolaan vai oliko luola hyvä paikka odottaa sen edustalle tulevia kauriita, en tiedä. Kävimme vielä Lang Cavessa, joka oli melko pieni luolasto, Mulun pienin. Mutta koko ei tässäkään merkitse mitään, sillä luolassa oli uskomaton harras pyhättömäinen tunnelma. Luola oli täynnä hyvin vaaleaa, paikoin aivan valkoista kalkkikiveä muodostaen erilaisia stalagmiitteja, stalagtiitteja ja myös J:n ja L:n mallisia tippukiviä, joilla oli joku aivan oma nimensäkin (heliotiitti?). Luola oli valaistu kauniisti ja se jätti voimakkaan vaikutuksen satoine pienine yksityiskohtineen.

Tämän jälkeen menimme ”Bat obseravatoryyn” odottamaan lepakoiden mahdollista lentoon lähtöä illemmalla. Kuten mainitsin, Deer Cave on kolmen miljoonan lepakon koti. Illan tullen ne lähteät kuin kalaparvet liikeelle iltataivaalle aterioimaan. Parvet verottavat 15 tonnin edestä hyönteisiä joka yö! Aivan mahdoton määrä. Ei mikäään ihme, että emme ole juurikaan törmänneet hyttysiin täällä oloaikanamme. Poika alkoi kyllästyä odotukseen ja minullakin loppui videokamerasta akku. Päätin talsia kolmen kilometrin matkan majoituksille pojan kanssa, ladata hetken kameran akkua ja palata takaisin Deer Caven luolan suulle. Palasin yksin takaisin luolalle. Kumikengät märin sukin alkoivat jo hertää, olihan niillä kävelty jo toistakymmentä kilometriä. Kävely yksin vähitellen hämärtyvän sademetsän läpi oli mieleenpainuva kokemus.

Luolalla ihmiset odottelivat jo lepakoiden mahdollista joukko-ulostuloa. ”Bat exodus” mahdollisuus oli 50/50, ilta oli jonkin verran sateinen ja lepakot eivät tule lainkaan ruokailemaan sateessa. Kaksi iltaa ne voivat olla perätysten ilmaantumatta, mutta sen jälkeen on tultava, koska ravintoa on saatava. Juuri ennen hämärää aurinko näyttäytyi, sade loppui ja luonnon oma näytelmä alkoi. Lepakot lensivät ulos luolasta tuhansien yksilöiden parvina, kohosivat taivaalle kieppuvina hyrräävinä pitkinä kiehkuroina, kadoten puiden latvojen taa. Kiehkurat kieppuivat taivaalla kuin silakkaparvi meressä. Näky oli tuttu ”Avarasta Luonnosta”, mutta olihan se elämys saada todistaa sitä itse. Sain useita hyviä otoksia videokameralle, joten ylimääräinen kuuden kilometrin kävely oli sen arvoinen! Kävelin naapurissa asuvien kahden suomalaisen kanssa takaisin majoituksille. Olimme tänään olleet tällä retkellä yhdessä heidän kanssaan, me neljä suomalaista ja yksi malesialainen, oppaan lisäksi.

Hyönteiset olivat viritelleet jo soidintaan ja melu oli välillä huumaava. Lepakot jatkoivat parvina illallistaan öisellä taivaalla, me taivalsimme takaisin luonnonpuiston majoitustilojen huomaan omalle illalliselle, keskelle Borneon avaraa luontoa.

Avara Luonto osa I: Sademetsän siimeksessä

Istun long housen (”Pitkäntalon”) terassilla Gunung Mulussa eli Mulun kansallispuistossa. Korvissa soi huumaava hyönteisten ja sirkkojen siritys, jostain kuuluu välillä koiran haukuntaa muistuttava ääni (apina?) ja linnut visertävät ja sirkuttavat ja vingahtelevat. Onkohan täällä koskaan hiljaista? Olemme juuri palanneet ensimmäiseltä tutustumisretkeltä puistoon ja päivä on ollut pitkä vaikka kello on vasta viisi iltapäivällä.

Heräsimme ota Kinabalun hotellilla viideltä ja pakkasimme itsemme pikavauhtia KK:n lentokentälle. Siellä selvititimme matkatavarat Miriin menevään koneeseen. Se olikin episodi. Luota aina vanhaan sanontaan äläkä ikinä ota lyhintä jonoa! Edessämme oli matkalle lähdössä eräs suku kolmessa polvessa, kumminkaimat mukanaan. Jonossa oli ensimmäisenä perheen pää, jolle kannettiin loputtomana virtana passeja ja lentolippuja jostain syrjemmältä ja hihnalle nostettiin verkkaisesti kaikenlaisia pakaaseja: pahvilaatikoita, vahakangaskasseja, laukkuja... Välillä niitä vietiin pois ja vaihdettiin toisiin, välillä passit jaettiin suvulle ja kerättiin taas virkailijalle. Jokainen tietää sen epätoivon tunteen kun mitään ei tapahdu ja aika kuluu. Seisoimme jonossa – jotka nopeatkin liikkuivat etanavauhtia – puolisen tuntia liikkumatta minnekään. Tunnin aikamme ennen koneen lähtöä oli jo puoliksi kulunut, kun vihdoin tuli vuoromme ja samalla löytyi myös selitys hitauteen: tietojärjestelmät olivat kaatuneet ja kaikki kirjoitettiin käsin, niin matkaliput kuin koneeseen toimitettavat matkustajalistatkin. Koneeseen vihdoin päästiin ja ilmaan samoin. KK:sta on Miriin 50 minuutin lentomatka. Maantieteellisesti ajatellen lensimme Borneon rannikkoa ”alas” kohti etelää. Mirin kenttä oli taas asteen verran KK:n kenttää pienempi. Selvitimme tavaramme Mulun koneeseen ja söimme siellä kevyen aamiaisen. Matka Miristä Muluun kesti enää puoli tuntia ja se olikin hauska. Lensimme niin matalalla että maisemat näkyivät tarkasti. Muluun matka vie taas Miristä suoraan sisämaata kohden. Maisema oli kumpuilevan metsäinen ja sademetsää riitti silmän kantamattomiin (onneksi), sitä halkoivat vaan monet kiemurtelevat joet.

Mulun lentokenttä (Malle: jos Polvijärvellä olisi lentokenttä niin tämä olisi kokoluokka) oli taas astetta pienempi. Saavuimme yhteen halliin, jonka seinä oli osin avoin ja siitä aukosta miehet nostivat laukkumme pöydälle, josta taas me otimme ne. Ei tarvittu mitään liukuhihnoja... Ostimme hallista kuljetuslipukkeet Mulun kanssallispuistoon, jonka portille saavuimme rämisevällä hajoamispisteessä olevalla pakettiautolla. Matkaa ei ollut onneksi kuin kilometrin tai kaksi.

Kirjaduimme sisään tänne luonnonpuiston Long House -majoitukseen, joka on paalujen päällä oleva neljän huoneiston ”rivitalo”. Voi kuulostaa alkeelliselta, mutta tämä on todella hyvän tuntuinen yöpaikka. Kolmen hengen huone on tilava joka suuntaan, siinä on ilmastointilaite (ei järin tehokas) ja tuuletin katossa. Erillinen oma kylpyhuone jossa on kaksi suihkua ja wc. Luxusta!

Söimme tultuamme lounaan puiston kahvila/ruokalassa ja valmistauduimme ensimmäiselle retkellemme. Gunung Mulu on listattu Unescon maailmanperintökohteisiin. Sen erikoisuutena ovat luolat. Luolia on alueella noin 25 ja niistä muistaakseni 6 on avoimia yleisölle. Luonnonpuistoa halkoo useita jokia ja alue on suuri. Kokoa en osaa tarkalleen sanoa, mutta olisiko esim 50 km x 30 km suuruusluokkaa. Täältä löytyy myös kiipeämistä/huippuja, vesiputouksia, laaaksoja ja tietenkin sademetsää.

Olemme 4 leveysastetta päiväntasaajalta, eli todella lähellä sitä. Täällä sataa noin 280 päivänä vuodessa, 40 cm vettä kuukaudessa! Olin lukenut jostain blogikirjoituksesa että ”Borneolla sataa joka päivä”, mutta tänään oli ensimmäinen päivä kuin edes näimme sadetta ja sitäkin tuli vain muutamia pisaroita. Ilma on todella hautova, vaikka asteita on vain 28-29. Ukkonen jyrisee jossain ja olemme koko päivän olleet tahmean hikikerroksen peittämiä (joka on mukavasti sekoittunut cocktailiksi hyönteiskarkotteen ja aurinkorasvan kanssa...)

Menimme pienellä moottoriveneellä ylävirtaan vuolaasti virtaavaa joka pitkin. Pääsimme luxusmatkalle kun ryhmäämme ei kuulunut muita, vaan saimme yksityisoppaan viemään meitä Lagang nimiselle luolalle. Veden pinta joessa on oppaan mukaan vielä melko korkea ja se on nyt alenemaan päin. Ohitimme matkalla kylän, jossa asuu oppaan mukaan noin 200 asukasta. Hänen mukaansa Mulun luonnonpuiston alueella täällä ja etelämmässä asuun noin tuhat paikallista asukasta. Osa Mulun lähiseutujen asukkaista on vielä nomadeja eli keräilijä-metsästäjiä. He liikkuvat alueella eläinten ja kasvien / hedelmien saatavuuden mukaan. Heillä on etuoikeus metsästää myös luonnonpuistosta ravintoa, lähinnä villisikaa. Saaliin myyminen on ankarasti kiellettyä. Se tulee jakaa muiden kanssa ja metsästää vain sen verran kuin ruuaksi tarvitsevat.

Monissa (esim. Thaimaan) luolissa käyneenä tämä luola ei tarjonnut mitään erityistä uutta. Luola ei ollut valmiiksi valaistu, vaan meillä oli taskulamput mukana. Luolassa käynnissä on aina oma erityinen tunnelmansa. Näimme päiden yli viuhuvia pimeässä lentäviä lintuja (swiftlets), jotka viettävät yleensä yön luolassa ja vaihtavat vuoroa lepakoiden kanssa aamulla. Swiftletit kaikuluotaavaat pimeissä luolissa ja syövät hyönteisiä. Luolassa oli myös muutamia kymmeniä lepakoita, jotka pyristelivät ja sätkivät valoihimme jouduttuaan. Näimme myös ”luolasirkkoja” ja valtavia hepokatteja, jotka käpsivät pakoon ja piiloutuivat loukkoihin. Katosta maahan tippuvan veden ääni muistutti oppaan mielestä joskus kaukaisen puheen ääntä ja hän sanoi joskus pelkäävänsä siellä yksin ollessaan.

Luolan pysähtyneen ajan aisti kivimuodostelmissa, jotka ovat muodostuneet tuhansien ja tuhansien vuosien aikana. Siellä päivä tai vuosi tai ihmisikä ei merkitse mitään. Oli virkistävää päästä luolan mustavalkoisen harmaasta värimaailmasta ja täydestää äänettömyydestä (paitsi tippuvan veden ääni) takaisin ”elävään”: valoon, väriin ja luonnon ääniin.

Retken jälkeen istahdin long housen trassille ja aloitin kirjoittamaan tämän päivän kokemuksia. Sen jälkeen kävimme jälleen illallisella ja katsoimme auringon laskun punan heijastumista ohivirtaavan joen pintaan. Pimeys saapui äkkiä, kuten aina. Täällä valoa ja pimeyttä on jokseenkin tarkalleen 50/50, päiväntasaajalla kun olemme. Laitoimme vielä otsalamput päälle ja kävelimme pienen, hyvin pienen kierroksen luonnonpuiston rakennusten ympärillä. Meteli oli huumaava kun monet yöeläimet olivat tulleet joko ilmoittamaan reviiristään tai kutsumaan kumppania, kuka mitäkin. Itse asiassa yksinkertaisten ikkunoiden ja hyttysverkkojen läpi huumaava meteli kuuluu myös tänne sisälle. Tunnelmallista yötä!