Heräsimme ota Kinabalun hotellilla viideltä ja pakkasimme itsemme pikavauhtia KK:n lentokentälle. Siellä selvititimme matkatavarat Miriin menevään koneeseen. Se olikin episodi. Luota aina vanhaan sanontaan äläkä ikinä ota lyhintä jonoa! Edessämme oli matkalle lähdössä eräs suku kolmessa polvessa, kumminkaimat mukanaan. Jonossa oli ensimmäisenä perheen pää, jolle kannettiin loputtomana virtana passeja ja lentolippuja jostain syrjemmältä ja hihnalle nostettiin verkkaisesti kaikenlaisia pakaaseja: pahvilaatikoita, vahakangaskasseja, laukkuja... Välillä niitä vietiin pois ja vaihdettiin toisiin, välillä passit jaettiin suvulle ja kerättiin taas virkailijalle. Jokainen tietää sen epätoivon tunteen kun mitään ei tapahdu ja aika kuluu. Seisoimme jonossa – jotka nopeatkin liikkuivat etanavauhtia – puolisen tuntia liikkumatta minnekään. Tunnin aikamme ennen koneen lähtöä oli jo puoliksi kulunut, kun vihdoin tuli vuoromme ja samalla löytyi myös selitys hitauteen: tietojärjestelmät olivat kaatuneet ja kaikki kirjoitettiin käsin, niin matkaliput kuin koneeseen toimitettavat matkustajalistatkin. Koneeseen vihdoin päästiin ja ilmaan samoin. KK:sta on Miriin 50 minuutin lentomatka. Maantieteellisesti ajatellen lensimme Borneon rannikkoa ”alas” kohti etelää. Mirin kenttä oli taas asteen verran KK:n kenttää pienempi. Selvitimme tavaramme Mulun koneeseen ja söimme siellä kevyen aamiaisen. Matka Miristä Muluun kesti enää puoli tuntia ja se olikin hauska. Lensimme niin matalalla että maisemat näkyivät tarkasti. Muluun matka vie taas Miristä suoraan sisämaata kohden. Maisema oli kumpuilevan metsäinen ja sademetsää riitti silmän kantamattomiin (onneksi), sitä halkoivat vaan monet kiemurtelevat joet.
Mulun lentokenttä (Malle: jos Polvijärvellä olisi lentokenttä niin tämä olisi kokoluokka) oli taas astetta pienempi. Saavuimme yhteen halliin, jonka seinä oli osin avoin ja siitä aukosta miehet nostivat laukkumme pöydälle, josta taas me otimme ne. Ei tarvittu mitään liukuhihnoja... Ostimme hallista kuljetuslipukkeet Mulun kanssallispuistoon, jonka portille saavuimme rämisevällä hajoamispisteessä olevalla pakettiautolla. Matkaa ei ollut onneksi kuin kilometrin tai kaksi.
Kirjaduimme sisään tänne luonnonpuiston Long House -majoitukseen, joka on paalujen päällä oleva neljän huoneiston ”rivitalo”. Voi kuulostaa alkeelliselta, mutta tämä on todella hyvän tuntuinen yöpaikka. Kolmen hengen huone on tilava joka suuntaan, siinä on ilmastointilaite (ei järin tehokas) ja tuuletin katossa. Erillinen oma kylpyhuone jossa on kaksi suihkua ja wc. Luxusta!
Söimme tultuamme lounaan puiston kahvila/ruokalassa ja valmistauduimme ensimmäiselle retkellemme. Gunung Mulu on listattu Unescon maailmanperintökohteisiin. Sen erikoisuutena ovat luolat. Luolia on alueella noin 25 ja niistä muistaakseni 6 on avoimia yleisölle. Luonnonpuistoa halkoo useita jokia ja alue on suuri. Kokoa en osaa tarkalleen sanoa, mutta olisiko esim 50 km x 30 km suuruusluokkaa. Täältä löytyy myös kiipeämistä/huippuja, vesiputouksia, laaaksoja ja tietenkin sademetsää.
Olemme 4 leveysastetta päiväntasaajalta, eli todella lähellä sitä. Täällä sataa noin 280 päivänä vuodessa, 40 cm vettä kuukaudessa! Olin lukenut jostain blogikirjoituksesa että ”Borneolla sataa joka päivä”, mutta tänään oli ensimmäinen päivä kuin edes näimme sadetta ja sitäkin tuli vain muutamia pisaroita. Ilma on todella hautova, vaikka asteita on vain 28-29. Ukkonen jyrisee jossain ja olemme koko päivän olleet tahmean hikikerroksen peittämiä (joka on mukavasti sekoittunut cocktailiksi hyönteiskarkotteen ja aurinkorasvan kanssa...)
Menimme pienellä moottoriveneellä ylävirtaan vuolaasti virtaavaa joka pitkin. Pääsimme luxusmatkalle kun ryhmäämme ei kuulunut muita, vaan saimme yksityisoppaan viemään meitä Lagang nimiselle luolalle. Veden pinta joessa on oppaan mukaan vielä melko korkea ja se on nyt alenemaan päin. Ohitimme matkalla kylän, jossa asuu oppaan mukaan noin 200 asukasta. Hänen mukaansa Mulun luonnonpuiston alueella täällä ja etelämmässä asuun noin tuhat paikallista asukasta. Osa Mulun lähiseutujen asukkaista on vielä nomadeja eli keräilijä-metsästäjiä. He liikkuvat alueella eläinten ja kasvien / hedelmien saatavuuden mukaan. Heillä on etuoikeus metsästää myös luonnonpuistosta ravintoa, lähinnä villisikaa. Saaliin myyminen on ankarasti kiellettyä. Se tulee jakaa muiden kanssa ja metsästää vain sen verran kuin ruuaksi tarvitsevat.
Monissa (esim. Thaimaan) luolissa käyneenä tämä luola ei tarjonnut mitään erityistä uutta. Luola ei ollut valmiiksi valaistu, vaan meillä oli taskulamput mukana. Luolassa käynnissä on aina oma erityinen tunnelmansa. Näimme päiden yli viuhuvia pimeässä lentäviä lintuja (swiftlets), jotka viettävät yleensä yön luolassa ja vaihtavat vuoroa lepakoiden kanssa aamulla. Swiftletit kaikuluotaavaat pimeissä luolissa ja syövät hyönteisiä. Luolassa oli myös muutamia kymmeniä lepakoita, jotka pyristelivät ja sätkivät valoihimme jouduttuaan. Näimme myös ”luolasirkkoja” ja valtavia hepokatteja, jotka käpsivät pakoon ja piiloutuivat loukkoihin. Katosta maahan tippuvan veden ääni muistutti oppaan mielestä joskus kaukaisen puheen ääntä ja hän sanoi joskus pelkäävänsä siellä yksin ollessaan.
Luolan pysähtyneen ajan aisti kivimuodostelmissa, jotka ovat muodostuneet tuhansien ja tuhansien vuosien aikana. Siellä päivä tai vuosi tai ihmisikä ei merkitse mitään. Oli virkistävää päästä luolan mustavalkoisen harmaasta värimaailmasta ja täydestää äänettömyydestä (paitsi tippuvan veden ääni) takaisin ”elävään”: valoon, väriin ja luonnon ääniin.
Retken jälkeen istahdin long housen trassille ja aloitin kirjoittamaan tämän päivän kokemuksia. Sen jälkeen kävimme jälleen illallisella ja katsoimme auringon laskun punan heijastumista ohivirtaavan joen pintaan. Pimeys saapui äkkiä, kuten aina. Täällä valoa ja pimeyttä on jokseenkin tarkalleen 50/50, päiväntasaajalla kun olemme. Laitoimme vielä otsalamput päälle ja kävelimme pienen, hyvin pienen kierroksen luonnonpuiston rakennusten ympärillä. Meteli oli huumaava kun monet yöeläimet olivat tulleet joko ilmoittamaan reviiristään tai kutsumaan kumppania, kuka mitäkin. Itse asiassa yksinkertaisten ikkunoiden ja hyttysverkkojen läpi huumaava meteli kuuluu myös tänne sisälle. Tunnelmallista yötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti