Teemme matkan perheen kera (3 aikuista) Borneoon toukokuussa 2011. Tässä matkamme tutuille tiedoksi - ja muille avuksi oman matkan suunnittelussa. Pyrin päivittämään tapahtumia reissun edetessä mahdollisimman usein. Netti ei välttämättä kuitenkaan toimi koko reissun ajan.

Lukuohje: Poimi tekstit luettelosta aikajärjestyksessä, vanhimmat alimpana (blogiarkisto) tai kiinnostavat tekstit sanahaun avulla (tunnisteet).

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Loppu vai alku?

Kotimatka on alkanut, päivitystä Hong Kongin lentokentältä ja lopulta kotisohvalta.

Kävimme aamulla vielä shoppailemassa kiinalaiskortteleissa ja kiinalaiskauppahallissa, muuten päivä onkin mennyt enemmän tai vähemmän matkan teossa. Sitä tuttua rataa, miten matkapäivät yleensä menevät. Odottelua siellä ja täällä, siirtymistä, etsiskelyä, jonottamista... Harppaus Borneon saarelta Hong Kongin saarelle oli aika valtava, saavuimme selkeästi länsimaiseen lentokenttään, vaikka emme vielä olekaan maantieteellisesti länsimaissa. Tai sitten ero on kuin millä hyvänsä pienellä ja suurella paikalla, onhan KK Helsinkiäkin pienempi paikka.

Seuraavat kappaleet ovatkin subjektiivista näkemyksiä matkakokemuksista.

Millainen Borneo sitten loppujen lopuksi oli ja erosiko todellisuus ennakkokuvitelmista? Taustatietona se, että vaikka olemmekin aikaisemmin tehneet omatoimimatkoja, on suurin osa matkoista ollut seuramatkoja. Kohteet ovat olleet sellaisia, joihin yleensä tehdään seuramatkoja. Sellaisiin matkakohteisiin verrattuna Borneo oli rosoisempi ja epätasaisempi matkakohde, myös samalla antoisampi ja yllätyksellisempi. Tämä on siis hyvin subjektiivista näkemystä ja riippuu suuresti aiemmasta matkailutaustasta. Todellisuus erosi kyllä ennakkokuvitelmista. Tosin ennakkokuvitelmatkin olivat hieman hatarat. Lähdimme ”mennään ja katsotaan” -asentella. Eläimiä näimme hyvin paljon vähemmän kuin mitä kuvittelin, toisaalta emme hakeutuneet erityisiin oranki-reservaatteihin tai menneet retkille joissa nimenomaan etsitään eläimiä (paitsi vedenalaista elämää). Liikkuminen oli helpompaa kuin mitä olisi voinut kuvitella, kaikki järjestyi hyvin ja ihmiset olivat avuliaita.

Mikä oli parasta? Luonto itsessään, sen erityislaatuisuus, Se, että sai nähdä, kuulla ja kokea monta erilaiseen luontoon liittyvää asiaa, oli viidakkoa, veden alaista elämää, saaria, vuoria ja ihmisiä. Näistä ehkä kokonaisvaltaisin mielestäni oli Mulun luonnonpuiston reissu. Viidakko kaikkineen, se mitä siellä näki, maisteli kasveja, kukkia ja juuria, miltä kosteus ja lämpö tuntuivat, miltä siellä tuoksui ja miltä se kuulosti eri vuorokaudenaikoina erilaisissa sääolosuhteissa. Mies piti myös eniten viidakosta, joko Mulussa tai Kota Kinabalun vuorimaisemissa. Pojan mielestä hienoin kokemus matkassa oli Hong Kongin Peak. Borneossa taas hänen mielestään parasta oli sellaiset retket, joissa oli luolat ja sademetsää. Eli niin ikään osasto Mulu.

Oliko pettymyksiä? Noh, ruoka ei aina ollut ihan meidän mieleen. Täytyy vain todeta, ettei vielä ole löytynyt thai-ruuan voittanutta. Emme myöskään onnistuneet törmäämään mihinkään unelmiemme autioihin hiekkarantoihin, mutta se olisi varmasti vaatinut auton vuokraamisen. Joten voi sanoa rantojen olleen jonkinlainen pettymys, joskin osin odotettu sellainen.

Kenelle Borneota suosittelemme? Suosittelen sitä aktiivista seikkailulomaa haluaville ja luontoelämyksistä nauttiville. Moni epämukavuus poistuu jos on rahaa on rajattomasti. Borneo ei ole muutenkaan aivan halpa matkakohde. Lomansa voi aina rakentaa kokonaan itse tai ostaa valmiiksi suunnitellun matkan matkatoimistoistakin. Paikan päältä saa myös palapelinä erilaisia päivästä viikkoon kestäviä retkiä. En suosittele Borneota pelkäksi rantakohteeksi kenellekään - tosin luxusrantakohteista ei ole kokemuksia. Eräs hyvä ja edullisempi mahdollisuus olisi vaihtaa kohdetta Borneon jälkeen jonnekin rantakohteeseen joko Länsi-Malesiaan tai Thaimaahan. Viettää ensin toiminnallinen loma ja sen jälkeen levätä. Jos parin päivän rantaloma riittää, silloin vaihtoehtona on myös lomailla päivät KK:n edustan saarilla (Manukan, Mamutik, Sapi jne). Manukanilla on yöpaikkoja ja eksotiikkaa kaipaava voi toki myös telttailla näillä saarilla!

Pienten lasten kanssa en itse lähtisi matkaan. Toki sinnekin voi lähteä, mutta aika moni aktivitetti jäisi silloin kokematta. Kyseenalaista on myös lasten halu kokea sellaista seikkailua tai eksottiikkaa. Matkalla on hyvinkin itse vastuussa omista (ja lastensa) askelista, eikä kaikkia kohteita ole tehty samalla tavalla ”takuu-turvallisiksi” kuin mitä kotimaassa on tottunut. Puuttuvista kaiteista, rotkoista, koloista ja syvistä pudotuksista ei varoitella ja ne voivat yllättää. Sen sijaan kunnosta riippuen matkalaisen yläikärajaa en näe, lämpötila on sangen miellyttävissä lukemissa eikä juuri nouse yli 30 asteen. Ilmastoiduissa hotelleissa voi viettää keskipäivän siestaa. Kaiken ikäisten on varmaan hyvä tutkiskella omat jaksamisensa rajat ja mennä aktiviteetteja sen mukaan.

***
Luin paluumatkalla The Borneo Post nimistä paikallislehteä. Jos ne eivät kiinnosta, voit hyppiä yli seuraavaan kolmen tähden merkkijonoon asti. Lehti mainostaa olevansa suurin englanninkielinen päivälehti. Yleensä ostan kohdemaasta lehden sen maan kielellä ja tutkiskelen vain kuvat, mainokst ja lehden yleisilmeen. Tällä kertaa valitsin englanninkielisen lehden, jossa kerrottiin paikallisuutisia. Lehtikioskeissa oli myös lukuisia muita päivälehtiä ainakin malesian ja kiinan kielillä. Tässä jotain hajanaisia otoksia lehdestä:

Rikokset ovat Sabahin alueella vähentyneet edellisvuoden alkuneljänneksestä jopa 11 %. Ilmoitettuja rikoksia oli lukumäärisesti hyvin vähän, vain 2343 / 4 kk. Mitä luetaan rikoksiksi, ei uutisesta selvinnyt. Selvitysprosentti oli korkea, 40 %.

Tuli oli tuhonnut kokonaan neljän perheen kodin kolmen asuintalon palossa. Palon syttymissyyksi oli alustavan tutkinnan mukaan osoittautunut keittiön kaasulieden kaasupullo. Palokunta tutkii tapausta edelleen.

Rikosuutisia ja tietoja tuomioista oli paljon ja ne olivat kiinnostavia. Erityisesti niistä voisi ottaa vertailuun kaksi tapauskokonaisuutta. Jokainen voi verrata niitä itse vaikkapa Suomalaiseen yhteiskuntaan tai omaan oikeudentajuunsa, jätän sen lukijan tehtäväksi:

Kolmen 17-20 vuotiaan miehen tuomio 14 vuotiaan tytön raiskaamisesta alennettiin korkeammassa oikeusasteessa viideksi kuukaudeksi vankeutta. Tuomion alentamisen perustina tuomari mainitsi, että koko nuorisoporukka oli alkoholin vaikutuksen alaisena. Tuomari mainitsi tytön olleen osaksi syyllinen tapahtumaan ja tällä halutaan antaa viesti yleisemminkin vanhemmille ja koko yhteiskunnalle. Jokaisella on vastuu itsestään ja vastuu kantaa seuraukset omasta käytöksestään. Jos voi valita myös kohtuullisen alkoholinkäytön tai raittiuden, joutuu itse osaltaan kantamat seuraukset, jotka liiasta juopotelusta voi aiheutua.
Omaisuusrikoksista (tässä varkauksista) voi saada erilaisia tuomioita. Joissain varkaustapauksissa maksimirangaistukseksi oli mainittu 7 vuotta, joissain 10. Tässä kolme tapausta:
1) Ulkomaalainen 26 -vuotias mies (nimi intia/pakistan -suunnalta) oli varastamassa työmaalta 50 pientä rautatankoa kun poliisi otti hänet kiinni. Hänen tuomionsa oli 6 kk vankeutta.
2) 22-vuotias mies oli varastanut marketista 6 putkiloa hammastahnaaa ja jäi myös kiinni verrekseltään vartijan toimesta. Hänen tuomionsa oli 3 kuukautta vankeutta ja MYR 500 sakkoa (125 e).
3) Iranilainen lakimies oli varastanut marketista pullon likööriä. Hänen tuomionsa oli 1 päivä vankeutta ja MYR 500 sakkoa. Hänen asianajajansa oli vaatinut syytetylle lievää tuomiota koska mies on suorittanyt Intiassa oikeustieteen kandidaatin tutkinnnon ja opiskelee nyt Malesian yliopistossa (PhD tutkintoa).

***

Summa summarum: Lähdimme hakemaan matkalta seikkailua ja uusia kokemuksia, varautuneina rosoisiin olosuhteisiin ja liikkumaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Jokainen päivä oli niin täynnä kokemuksia että iltaisin oli yleensä aivan ”henkisesti hengästynyt”. Monen monta paikkaa jäi vielä käymättä, vuorikin valloittamatta. Matka jäi kokemuksena ikimuistoiseksi ja ehdottomasti asteikolla positiiviselle puolelle. Ehkäpä tässä ei olekaan käsillä loppu, vaan uudenlaisten matkojen alku? Me saimme seikkailumme – me palaamme vielä!

perjantai 20. toukokuuta 2011

Sapi

Lähdimme (kuten perjantaina 6.5) veneellä Tunku Abdul Rahman National Park'iin, lähelle Mamutik saarta. Tällä kertaa oli kohteena Sapi, joka on aivan suuren Manukan saaren vieressä oleva Mamutikiakin pienempi saari. Sapi ja Manukan ovet yhteydessä toisiinsa hiekkasärkällä laskuveden aikaan. Sapi oli valtavan korkea saari keskiosistaan ja suurelta osalta saaren rannat olivat äkkijyrkkää lohkareista kalliota joka päätyi yhtä kiviseen mereen. Sapilta löytyi kuitenkin yksi isompi ja pari pikkuruista hiekkarantaa. Snorklausta ajatellen saari ei ole niitä parhaimpia, emmekä ottaneet edes varusteita mukaan. Alkuun kiersimme saaren kaksi patikointireittiä. Ajattelimme etsiä rauhaisan hiekkarannan. On mahdoton ajatella että patikoimme yli tunnin pienen saaren ympäri, mutta niin vain kävi. Olimme taas kerran tilanteessa, jossa kiipeilimme valtavia korkeuseroja paahtavan päiväntasaajan auringon alla, keskipäivän armottomina tunteina. Mutta tulihan taas sekin koettua. Saarella oli sekä pikkulintuja että jotain kyyhkysen kokoisia tummia lintuja, jotka kuopsuttelivat kuin kanat hiekka pöllyten rantapusikoissa.

Rannan tuntumassa oli kymmenkunta toistametristä Varanus Salvator liskoa, jotka vaappuvin askelin ja pitkän lipovan kielen avulla ilmaa haistellen kiersivät ateriapaikkoja. (Sapilla on kahvila ja kioski, mutta se on myös joidenkin matkanjärjestäjien päiväretkipaikka ja siellä on heidän kattaiaan buffet-lounaspaikkoja retkeläisille.) Seurasimme huvittuneina miten erään ruokapaikan vierusta oli aidattu verkolla aina alkavaan ylämäkeen asti, mutta liskot kiersivät jonossa aidan ja tulivat henkilökunnan kiusaksi nuuhkimaan pöytien luokse. Liskoilla on valtavat kynnet koska ne näennäisestä kömpelyydestänsä ja suuresta koostaan huolimatta kiipeilevät puissa. Ne myös uivat ja tietenkin elävät maalla. Henkilökunta hätisteli niitä tuolien avulla pois, en tiedä olisivatko ne piiskamaisella hännällään voineet sivaltaa jaloille vai mikä niiden puolustuskeino ihmistä vastaan on ollut.

Patikoinnista täysin hiestä kastuneena menimme uimaan turkoosiin mereen, jossa on uskomattoman kirkas vesi. On vaikea arvioida syvyyksiä kun pohja vaan näkyy ja näkyy. Onneksi Sapin rannat olivat puhtaat ja hiekkarannat roskattomat, vaikka ihmisiä oli melko paljon. Toivottavasti maksamamme luonnonpuiston sisäänpääsymaksut menisivät ainakin osaksi rantojeen puhtaanapitoon. Pidimme Sapista enemmän kuin Mamutikista.

Eurooppalaisen (tai länsimaisen) näköisiä turisteja on ylipäätään Borneolla melko vähän, suuri osa turisteista on aasialaisia. Malesialaiset itse matkailevat paljon kotimaassaan. Täällä on myös paljon kiinalaisia (toki myös asukkainakin) ja varsinkin japanilaisia turisteja. On sellainen aavistus (mutu-tuntuma), että pahimmat roskaajat eivät löydy täältä katsoen kaukaisista maista.

Kaupungilla kävellessä tai ostoskeskuksissa kierrellessä on usein tilanteessa että muita länsimaisia ihmisiä ei näy. Meitä tuijotetaan jonkin verran, mikä tuntuu oudolta, koska yleensä lomamatkoilla on käynyt paikoissa, jossa eurooppalaiset paljon lomailevat. Borneo on vielä siinä mielessä monelle tuntematon kolkka, ehkäpä sijaintinsa ja jonkinlaisen rosoisuutensa vuoksi. Seuramatkoja ei vielä tehdä, räätälöityjä matkoja kylläkin. Täällä matkaajat tulevat käymään maassa ja sulautuvat ja pärjäävät täällä kuka huonommin, kuka paremmin, mutta näitä paikkoja ei ole tehty ja valmisteltu meitä varten – jos ymmärrät mitä tarkoitan. Turismia on, mutta kaikki ei pyöri sen ympärillä. Pääsääntöisesti täällä ollaan erittäin ystävällisiä, myös silloin kuin ei yritetä hyötyä turistista. Siis jonkinlaista vilpittömyyttä tai epä-kaupallista kontaktia ja suhtautumista olemme tavanneet usein. Se aina erityisesti koskettaa, yllättää ja tuntuu hyvältä.

Tässä kappaleessa tulee paljon asiaa kengistä, joten voit hypätä yli jos asia ei kiinnosta.
Jos käyt Malesiassa (pätee varmaan muuallakin kuin Borneossa) ja jos ostat täältä vain yhden asian, osta kumikengät. Kumikengillä tarkoitan Mulussa käyttämiäni täysmustia ”rubber shoes” kenkiä, jotka ovat pelkkää kumia. Niissä on mustat nauhat ja pohjissa jalkapallokenkien tapaan nappulat.

Niiden pohjat ovat hyvin taipuisat, joten pitkiä vaelluksia sileällä polulla ei kannata tehdä, mutta ne ovat oivalliset luolissa, kiipeillessä, joessa kävellessä, kallioilla, vedessä jne. Niiden pohjien pitävyys on ollut huippuluokkaa ja ne ovat hyvin mukavat jaloissa. Olen pitänyt niissä hyvin ohutta ja tiukkaa juoksusukkaa. Tietenkään ne eivät hengitä yhtään kumpaankaan suuntaan. Gore-tex kengillä ei täällä oikein tee mitään. Ne joka tapauksessa hiostavat ja mudassa menevät pahemman kerran likaiseksi ja niitä saa kuurata puhtaaksi mudasta ja mudan hajusta kauan. Ja kun ne kerran hörppäävät vettä (jota ne tekevät joka tapauksessa) niin ne ovat märät päiväkausia. Ottaisin tänne vaeltamiseen ja patikoimiseen kangaspintaiset kevyet ei-gore-tex kengät ja rubber shoes -kumikengät normaalien kaupunkisandaalien lisäksi. Kävin tänään ostamassa tuliaisiksi vielä yhdet kumikengät, hintaa niillä oli kiinalaiskorttelin myyntikojussa 2 euroa. Sen maksoin ihan tinkimättä. Ainoa haittapuoli monelle on se, että suurin numero on 42. Koot ovat tilavia ja itse otin normaalia kokoani yhtä pienemmät kengät.

Jaa, eiköhän ole aika siirtyä parvekkeelle (kuvassa) ottamaan viimeisen illan kunniaksi hömpsyt lähimarketista ostettua paikallista arrakkia.

torstai 19. toukokuuta 2011

Alamäki alkoi

Huristelimme taas aamusella Mt Kinabalun juurelle, mistä tämän retken aloitimme kaksi yötä sitten. Poika jäi porttien jälkeen ala-asemalle, missä on kaupat ja kioskit, koska jalat eivät vielä kanna pidempää kävelyä. Korkeutta merenpinnasta tällä kohdalla on 1563 m. Me menimme oppaan kanssa ylemmäs vuoren rinnettä Timpohon Gate nimiseen paikkaan, josta vuoren valloittajat lähtevät vaellukselleen. Heidätkin tuodaan tänne ylös ajoneuvoilla. Korkeutta Timpohon Gaten kohdassa on 1866 m. Me lähdimme siitä päinvastaiseen suuntaan eli alaspäin, edessämme kuuden kilometrin alamäki-vaellus kohti ala-asemaa, minne poika jäi. Reitin nimi oli Liwagu Trail. Oppaan mukaan aikaa meillä menee 3-4 tuntia, joten arvasimme että ihan pällystettyä tietä se ei tule olemaan.


Alku vaelluksesta oli todella jyrkkää alamäkeä ja odottelimme polvien protestia, mutta reitti olikin todella vaihteleva, loivempaa ja jyrkempää mäkeä, suoraa ja sik-sakia, väliin kiipemistäkin. Olimme hyvin erilaisessa metsässä kuin perinteinen alamaalla oleva viidakko ja sademetsä. Vuoristosta tulevia puroja seikkaili siellä täällä ja alhaalla virtasi vuolas joki. Puut olivat hyvin sammalpeitteisiä, myös jäkälän kaltaisia kasveja oli nähtävillä sekä jotain meikäläisen naavaa vastaavaa.

Länsirannikon Borneolla ei juurikaan tapaa eläimiä. Katselimme muutamia lintuja oppaan kiikarilla, hän tuntui kovin innostuneelta juuri linnuista. Hän vihelteli erilaisia kutsuhuutoja ja sai monia lintuja vastaamaan. Sanoin että hän tuntuu taitavan montaa kieltä, johon hän lohkaisi sen johtuvan siitä, että on jutellut baarissa niin monien tipujen kanssa. Kuulimme myös lukemattomista kasveista, joita paikalliset edelleen käyttävät ruuan lisäksi lääkinnällisiin tarkoituksiin. Näimme myös maailman pienimmän orkidean, jonka kukka oli noin 5 mm halkaisjaltaan eikä siitä paljain silmin tunnistanut orkideamaisuutta, näyttipä vain pienen pieneltä valkoiselta kukalta.

Survival-vinkki tähän väliin: kun seuraavan kerran eksyt viidakkoon, törmäät ennen pitkää jokeen. Lähde seuraamaan sitä alavirtaan ja jossain vaiheessa tulet asutuksen liepeille. Joet viidakossa ovat kuin valtateitä: vaikeakulkuisessa viidakossa maitse eteneminen on hidasta ja vaivalloista, jokea pitkin menet pitkän matkan muutamissa minuutissa. Tästä syystä asutus keskittyy monesti juuri jokien varsille. Borneossa joet ovat edelleen tärkeitä kulkuväyliä. Vaikka Sabahissa tiet kaupunkien välissä ovat olleet suorastaan erinomaisessa kunnossa, sama ei päde kaikkialla Borneossa eikä myöskään syrjäseuduilla. Siellä kuivaankaan aikaan ei välttämättä pärjää ilman nelivetoa.

(Kallista päätäsi oikealle katsoessasi viereistä kuvaa) Meillä meni tuohon kuuteen kilometriin aikaa 3 h 50 minuuttia. Vauhti oli jopa leppoisa, mutta tarkoitus oli toki nähdä ja kokea ennemmin kuin kiiruhtaa päätepisteeseen. Pysähdyimme kolmelle tauolle ja luukemattomnia kertoja oppaan osoittaessa meille jotain kasvia, lintua tai muuta luonnon ihmettä. Täytyy lisätä että eniten elämää lähietäisyydellä näkyi housun lahkeissa. Nämä kuivalla maalla elävät iilimadot olivat oikeita velhoja tarttumaan ohi menevään lahkeeseen tai kenkään ja näpsimme niitä pois kiipeamästä monen monituista kertaa. Iilimadot voivat elää viidakossa jopa vuoden ilman veriateriaa, joten odottakoon seuraavaa kulkijaa.


Opas näytti meille erään puun, josta oli valunut paljon pihkan kaltaisita mutta kovettunutta ainetta. Hän piti meille demostraation entisaikojen soihduista. Hän vuoli kepin nokkaan pystyviillon, johon kiinnitti kimpaleen puun pinnasta vuolemaansa kovettunutta pihkaa. (Pihka ei välttämättä ole aivan oikea sana, koska mielestämme puu ei ollut havupuu) Hän sytytti kimpaleen palamaan ja kas: se todella paloi kuin soihtu, hyvinkin suurella liekillä ja pienikin pala olisi palanut melko pitkään. Ehkä kyllin pitkään jotta olisit löytänyt eksyttyäsi sen joen...

Kävimme vielä ihanalla näköalapaikalla lyhykäisen Bundu Tuhan View Trailin varrella. Siellä söimme erästä villiä kurkulle maistuvaa kasvia (kuin pikkuruinen sipuli) alkupaloiksi. Söimme ansaitun lounaan pojan kanssa taas samassa Balsam Restaurantissa kuin tullessamme. Eräs parhaista aterioista tällä matkalla.

Maarut pullollaan oli hyvä lähteä takaisin kohti KK:ta. Menimme takaisin Rainforest Lodgeen, josta olin vannottanut meille tällä kertaa hilajisen huoneen ja aivan ihanan saimmekin. Parveke ja ikkunat risteävälle kadulle kuin edelliskertainen musiikkibaari. Jossa siis edelleen tulee hyvää elävää musiikkia, mutta turhan kovaa makuuhuoneeseen. Meillä on aivan ihana talon kulma-parveke, arviolta 16 neliömetriä kaikkiaan. Parvekkeella on pöytä ja tuoliryhmä jonka ääressä naputtelen tätä päivän epistolaa. Vieressä on lepotuoli jossa voi torkuskella sekä pyykkinaru, jossa saamme kuivaksi uikkarit ja pyyhkeet – vuoristossa kun ei kuivunut yhtään mikään. Miesväki kuivattaa myös itse pesemiään boksereita tuossa, on niin vähän aikaa jäljellä ettei millään viitsi viedä pyykkilastia pesulaan, vaikkei se täällä paljon maksakaan. Jopa hotellissa, jossa on yleensä kallista pesettää, se maksoi vain 1 MYR (25 senttiä) vaatekappaleelta.

Olin (hyvin yllättäen) unohtanut KK:n ensimmäiseen hotelliin kaulakoruni. Olin sähköpostitse varmistanut että se on otettu talteen ja ensi töiksemme lähdimme miehen kanssa sitä hakemaan. Tottuneet matkaajat kun olimme, osasimme napata paikallisbussin ja matkata sillä (polvet suussa) Tanjung Aruun. Siellähän koru oli tallessa. Vastapainona aina huolellinen mieheni oli myös unohtanut sinne jotain, jonka iloisina myös korjasimme talteen. Kuvasimme paluumatkalla auringonlaskua lännessä ja nousevia musti pilviä ja sateenkaarta idässä, vuorten suunnalla. Sade ei ole tänne asti yltänyt eikä varmasti ylläkään.

Malesian kielen lyhyt oppimäärä. Suluissa ”lausumisohje”:
Kiitos – terima kasih [terimakaa-sih].
Tule (tänne) – mari [mari].


Hyvää yötä Borneon taivaan alta!

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Teetä ja rikkivettä


Aamusella suuntasimme puiston itä-osiin hieman alemmas, eli n. 800 m korkeuteen merenpinnasta, jossa teimme pienen Canopy-kävelyn. Puiden latvustokerrokseen oli tehty (samaan tapaan kuin Mulussa) puusta toiseen vievä rata. Korkeimmillaan olimme 36 m korkeudessa ja vaikutti siltä, että korkeimmat puut sillä kohdalla jatkuivat vielä toisen mmokoman ylöspäin. Nyt rata oli tehty sellaisten puiden varaan, joiden runko oli lähes epäluonnollisen sileä ja oksaton ja itse oksa- ja lehtiosuus oli vain puun latvassa, karrikoiden siis hieman T:n mallinen puu. Runko oli hyvin leveä ja tolppamainen, ehkä mterin halkasijaltaan. Rata oli melko lyhyt eikä tarjonnut mitään muuta kuin ”apinaperspektiivin”.

Sen jälkeen lähdimme vaeltamaan sademetsään, aikomuksenamme käydä vajaan parin tunnin kävelyn päässä olevalla vesiputouksella. Yllätykseksi meille koko matka olisikin ollut ylämäkeä, paikoin niin jyrkkää, että piti todella kiivetä tai harppoa jyrkkiä askelmia eikä vain kävellä. Matkaa isolle vesiputoukselle olisi ollut 3,5 km, joka matkana kuulostaa naurettavan lyhyeltä, mutta kiipeämisenä valtavan kosteassa ilmassa osoittautui toipilaillemme liian vaativaksi ja pysähdyimme noin kilometrin ponnistelun jälkeen lepakkoluolalle. Sinne ei varsinaisesti päässyt sisään, vaan se oli louhikkoinen ja onkaloinen paikka kalliossa. Tunsimme tuoksusta että asukkaita siellä varmasti on runsaastikin, mutta ilmeisesti makuutilat olivat kauempana, koska ”nahkakukkaroita” ei onkaloiden suuaukkojen läheisyydessä näkynyt riippuvan. Oppaamme kertoi että hänen lapsuudessaan perheen isä usein metsästi ruokapöytään täydennystä ja monesti heillä oli pöydässä myös lepakkoa. Arvaa mikä oli lepakon paras osa? Se osa maistuu kuulemma katkaravulta. No siivet.

Sademetsän suurinta konserttia iltahämärän lähestyessä pitää hyönteinen, joka lausutaan jokseenkin ”sikada”, laulukaskas. Se saa aikaan äänen, joka muistuttaa hieman jotain räikän ääntä ja on erittäin voimakas. Ääni vaihtelee ilmanalan mukaan ja sateen lähestyessä sirityksen lopun intonaatio hieman nousee. Opas kertoi lapsuudessaan veljensä kanssa virittäneensä valkoisen kankaan metsään ja valaisseensa sen pimeällä. Lakanaan tulee paljon hyönteisiä, mm. näitä sikadoja. Ne olivat suurta herkkua paistettuna. Huh.

Vielä sellainen irrallinen tieto sademetsästä, joka minulle oli uusi. Itse sademetsän maaperä on hyvin köyhää! Täällä lehdet eivät koskaan kellastu (koska ei ole vuodenaikoja), vaan ne tipahtavat vihreinä alas puusta ja maatuvat ja kompostoituvat sitten hiljalleen monien hyönteisten ja pikkueläinten avulla. Tämä ravinteikas ohut pintakerros on se, joka tämän koko valtavan kasvimäärän ja lajirunsauden ravitsee. Esimerkiksi puiden juuret ovat lähes maan pinnalla kuin pintavedetyt putket, koska vesi tulee ylhäältä ja samoin ravinteet, syvällä ei ole mitään. Tästä johtuen monet juuret tai rungon tyvi muodostavat puulle kolmiomaisen tyviosan, ne toimivat tasapainon pitäjinä ja puun pystyssä pysyttäjinä.


Palasimme takaisin samoja jälkiä (nyt auttamatonta alamäkeä) ja pysähdyimme pienelle vesiputoukselle. Opas kysyi haluanko ottaa jalkakylvyn. No, liotin jalkaani raikkaassa vedessä istuen kivellä ja hetken päästä pienet arat monnin oloiset kalat tulivat tutkimaan jalkojani. Nämä kalat (joita esim Thaimaassa pidetään altaissa joissa maksusta saa liottaa jalkojaan) sitten puhdistavat jalkojen kuollutta ihosolukkoa syömällä sitä kuin levää kivien pinnasta. Kalat kutittivat mukavasti löytäen varsinkin kantapäiden ja jalkapohjan ihosta syötävää. Niitä alkoi kertyä yhä enemmän ja enemmän, lopulta tuntui että ne peittivät koko jalkapohjani. Olishan siinä istunut jalkahoidossa vaikka kuinka pitkään, mutta oli jatkettava matkaa.

Palasimme puiston rakennusten luo, jossa oli odottamassa mahdollisuus lämpimään kylpyyn. Lämmin vesi tulee maan alta jo sammuneelta vulkaaniselta alueelta ja tuoksuu miedosti rikille. Olin kuvitellut että menemme uimaan luonnon muovaamaan kuumaan lähteeseen, mutta rinteeseen olikin tehty altaita, jotka itse täytetään hanoista. Toisesta hanasta tulee kuumaa vettä lähteestä ja toisesta viilennykseksi normaalia kylmää vettä. Pelkkä lähteen vesi olisi liian kuumaa kylpemiseen. Täytimme yhtä allasta puolisen tuntia ja saimme sinne parikymmentä senttiä vetä kokoon. Emme jaksanet odottaa kauempaa, vaan menimme miehen kanssa matalaan veteen puoliksi makuulle ja lämmittelimme siinä hetken loikoillen. Rikin tuoksu oli erittäin mieto, eikä haitannut olemista. Paikalla on myös suihkut, jossa voi peseytyä halutessaan vesikylvyn jälkeen.


Söimme erinomaisen lounaan puiston fiinissä ravintolassa. Lounaan jälkeen kävimme Sabah Tee teeplantaasilla, joka on Sabahin (eli maantieteellisesti ajatellen pohjois-Borneon) ainoa ja Malesian suurin yksityissomistuksessa oleva teeplantaasi. En ollut ennen sellaisella käynyt ja oli mukava nähdä teepensaat kukkulaisella rinteellä. Tämä tee on luomuteetä ja se on saanut hyväksytyn hollantilaisen sertifikaatin luomutuotteelle. Näimme myös pienen esittelyvideon paikallisn teen tekemisestä ja tietenkin kävimme tätä herkkua ostamassa kotiin viemisiksi.

Paluumatkalla resortille alkoi sataa, tämä on todella kuin kotimaan kesä. Ei edes mitenkään erityisen lämmin. Yöllä on tarpeen olla jotain yllä ohuen huovan ja lakanoiden lisäksi, koska lämmitystä ei ole, eikä kaikkia ikkunoita saa kiinni vaan osassa on vain ötökkäverkko. Entäpä millaista iltaelämämme on täällä Borneon vuoristoseudulla? Tästä illasta en vielä tiedä, mutta eilen päivitin blogia resortin vastaanottorakennuksen alla olevalla terassilla, erinomaisesti toimivalla langattomalla WiFi yhteydellä ja sen jälkeen kävimme pienessä karaokebaarissa juomassa pullollisen Guinnesia. Onko maailma pienentynyt huolestuttavasti vai kuvittelenko vain?

tiistai 17. toukokuuta 2011

Mt Kinabalun vuoristossa

Aluksi matkavinkkejä ja muita faktoja. (Edelleen painotan että kirjoittamissani faktoissa voi olla jotain virheitä, koska käännän ne englanninkielestä oppaan kertomana ja kirjoitan ne illalla tänne ulkomuistista miehen avustaessa.) Olimme etukäteen tilanneet retken Kinabalu National Parkiin, aivan majesteetillisen Mount Kinabalun juurelle. Käytimme Diethelm nimistä matkatoimistoa, jolta olen saanut sekä netin kautta että täällä erinomaista palvelua.

Olemme kahden tunnin bussimatkan päässä meren rannalta Kota Kinabalusta. Huristelimme noin 90 km vuoristoista tietä serpentiinikiharoin kohti saaren keskustaa ja hups, kohosimme 1500 metrin korkeuteen meren pinnasta. Itse Mount Kinabaluhan huippu on merestä noin 4100 metriä korkealla, ollen Kakkois-Aasian korkein kohta. Se syntyi 2 miljoonaa vuotta sitten ja on nuorimpia ei-vulkaanisia huippuja, mannerlaattojen yhteentörmäyksestä aikanaan tänne kohonneet. Ja vuori jatkaa edelleen kasvamistaan, huimat 5 mm vuodessa. Laskujeni mukaan tällä vauhdilla miljoonan vuoden kuluttua huippu olisi noin 9100 metriä korkea.


Monet tänne tulijat kiipeävät vuorelle. Kiipeäminen ei itsessään tavitse mitään vuorikiipeilytaitoja, mutta rankka se on. Olen kuullut tai lukenut jonkun maratoonarin sanoneen että hän piti sitä rankempana kuin maratonia. Sen matkan varmasti kuitenkin normaali terve ihminen selvittää, mutta treenata täytyy, koska kiipeminen vaatii jalkalihaksilta voimaa. Meillä oli alun perin tarkoitus kiivetä huipulle. Ensimmäisenä päivänä tapahtuu kuljetus lähtöpaikalle ja sieltä kiivetään reiluun kolmeen tuhanteen metriin (n. 6 km matka). Siellä on perusleiri jossa yövytään. Kahden aikaan yöllä on herätys ja alkaa lopputaival täydessä pimeyddessä. Lämpötila voi olla nollassa. Huippu saavutetaan kuuden aikaan aamulla ja on kuulemma unohtumaton kokemus nähdä auringon nousu huipun laelta. Sen jälkeen alkaa alastulo, joka joiltain voi kestää kymmenisenkin tuntia. Vime hetkillä muutimme suunnittelemamme vuorikiipeilyretken tähän kahden päivän retkeen ”low mounain levelillä” samoissa maisemissa ja huomenna vielä alempana, 800 metrin tietämillä. Syynä retken vaihtoon oli yksinkertaisesti edeltävän jalkatreenin riittämättömyys. Tällä hetkellä kädet ristissä kiitän sitä, että vaihdoin suunnitelmaa. Olemme nimittäin joka iikka eri tavoin joko puolikuntoisia tai puolirampoja, vaikka terveinä tänne lähdettiin :-) Kiipeilyreissu tulee maksaa varaushetkellä eikä rahoja saa takaisin mistään syystä.

Meidät haettiin aamulla Rainforest Lodgelta ja yllättäen saimme taas privaattireissun! Minibussissa on mukavasti tilaa meille ja rinkoille, on oma autonkuljettaja ja oma opas. Kävimme muutamalla kävelyllä luonnonpuiston maisemissa. Metsä on luonnollisesti hyvin erilainen täällä kuin Mulussa, koska olemme ylhäällä viileämmässä ja kuivemmassa ilmastossa. Ilmasto on täälläkin vuoden ympäri samanlainen, lämpötila vaihtelee 19-27 asteen välissä eli on aikalailla kuin Suomen kesä parhaimmillaan. Ilma ei siis ole kovin kosteaa, vaikka ei yhtä kuivaakaan kuin Suomessa. Kasvilajisto on täällä Borneon runsain, koska täällä on sekä trooppisia sademetsän lajeja että enemmän vuoristoisen seudun lajeja. Näimme patikointireissuilla lintutieteilijöitä pystyttämässä lintujen pyydystämistä ja tutkimista varten verkkoja, näimme piilottuja kameroita niinikään lintujen tutkimiseksi (kävimme vilkuttamassa yhteen kameraan, heh) sekä merkkejä siitä, että tietyt alueet olivat kasvitieteilijöiden erityisen syynin alla.

Kerran vielä ylistän paikallisoppaan antia. Se on aivan korvaamaton ja laajentaa paitsi tietämystä niin myös saa käsittämään ja ymmärtämään sen mitä näkee. Opas on kertonut meille paljon faktoja paikallisväestön elämästä ja ajatuksista, olemme bonganneet lintuja ja katsoneet kirjasta niiden nimiä. Olemme kuulleet lukemattomia kertomuksia eri kasveista ja siitä miten maaseudun ihmiset edelleen kasveja käyttävät. Niitä käytetään hyvin paljon sekä ravinnoksi että lääkkinnällisiin tarkoituksiin. Maistelimme muutamia marjoja ja kasveja, haistelimme eri lajeja ja jopa poltimme yhtä. (SIIS huom: emme kuten tupakkaa vaan kuin kynttilää!) Sen marjan sisällä on paljon helposti palavaa öljyä ja kun opas puristi tätä jokseenkin ruusunmarjan kokoista marjaa, sieltä tuli öljyä jonka hän sytytti palamaan. Marja paloi kuin kynttilä ja sen nimikin oli jokseenkin ”kerosiinimarja” - ja siltä se tuoksuikin. Paikalliset keräävät edelleen marjoja, liiskaavat niitä kivien ja puiden avulla ja ottavat öljyn talteen ja polttavat sitä öljylampuissa. Kätevää!

(kuvassa "naurava orkidea")
Täällä on erityinen kasvitieteellinen puutarha, valtava alue jonne on koottu alueen kasvistoa. Ne on tuotu ympäri puistoa ja istutettu uudelleen puutarhaan. Tarkoituksena on säästää suurin osa luonnonpuistosta ihmisen ulottumattomille, luonnontilaisena. Puutarhan avulla näkee silti harvinaisemmatkin lajit, jotka ehkä tuhoutuisivat metsässä jos kävijät laumoittain kävisivät niitä keskellä metsää käpistelemässä. Kukkivia kukkia täällä on myös paljon, mm. lukemattomia orkidealajeja (yhetensä 350 eri lajia???) sekö Rhododendroneita. Monet puutarhan lajeista oli merkitty punapohjaisella lajikyltillä, joka tarkoittaa, että kasvia ei tavata mistään muualta päin maailmaa.

Majoitumme Kinabalu Pine resortissa nämä retken kaksi yötä. Resortti sijaitsee Kundasangissa, pienessä maalaiskaupungissa erään Mt Kinabalun alueen kukkuloista. Korkeuserot ovat täälläkin suuret ja mäet jyrkkiä. Patikoimme kolmisen tuntia kaikkineen ja pääsimme erinomaisesti kiipeämisen tunnelmaan tälläkin tavoin. Resortti on tilava, tasokas ja kaikin puolin mukava, nimensä veroisesti aivan täynnä mitä erilaisempia mäntyjä. Monet näistä lajeista ovat istutettuja ja hyvin erikoisia. Täällä pienissä ”vuoristotaloissa” aina neljä huoneistoa kussakin, taloja on kukkulan rinteillä tositakymmentä, mukavan väljästi sijoiteltuna ja nämä sulautuvat hyvin maiseemaan. Alueen ulkoisiin puitteisiin on nähty vaivaa. Ruoka on oikein hyvää ja käymme kohtapuoliin varhaisille yöunille, koska huomenna on taas täysi päivä edessä. Ukkonen jyrisee ja sade piiskaa vuorten rinteitä - saamme osamme vuotuisesta viiden metrin (5 m!) sademäärästä.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Matkan tekoa ja miettitä

Maanantai-aamun meri oli aivan toista kuin turkoosin ja syvänsinisen värin vaihtelut aikaisempina päivinä. Veden pinta oli lyijynharmaalla pienellä aallokolla, joka kasvoi vähitellen ja ulompana merellä oli jo valkopäiset aallonharjat. Merimatka oli siis hyvin kuoppainen, mutta onneksi meillä oli katettu vene jossa oli seinät joten emme kastuneet vaikka roiskevesi pärskysi veneen yli. Vähän väliä satoi vähän, mutta ei onneksi kaatamalla.

Saavuimme Sempornaan, josta hotellikyyti vei meidät edelleen Tawaun keskustaan. Minulla oli asiaa apteekkiin, joten menimme sen kautta lentoasemalle. Meille sattui puheliasa taksikusi, joka intoutui kertomaan kaikenlaista pienten kysymyusten johdattelemana. Yksi matkan helmikohtia on päästä keskustelemaan taksikuskien kanssa, jotka usein edustavat tavallisia kansalaisia ja siten kertovat asioita keskivertokansalaisen näkökulmasta.

Surin matkalla Sempornasta Tawauun sitä, että kaikki metsä oli kaadettu ja tilalle oli istutettu palmuja. Sadan kilometrin matkalla joka suuntaan silmän kantamattomiin palmuja. Pieniä, tukevavartisia palmuja, nuoria taimia tai jo kypsempää puuta. Mitä tapahtuukaan ilmastolle, kun sademetsä on kaadettu? Ei voi olla vaikuttamatta ilmastoon jos valtavan maan sademetsästä on 90 % kaadettu ja tilalla on kuivia palmunrunkoja. Miksi näin sitten tehdään? No syy on tietenkin polttoaineisiin käytettävässä palmuöljyssä. Joka kerta kun sitä tankkaa, kaatuu taas pala sademetsää.

Jos ymmärsin kuljettajan puheet oikein: palmuplantaasi alkaa tuottaa omistajalleen rahaa viiden vuoden kuluttua, ja sen jälkeen 10 eekkerin (= 4 ha) kokoinen plantaasi tuottaa 7000-10 000 ringittiä kuukaudessa eli kahden tuhannen euron molemmin puolin. (!!!) Sillä elättää täällä jo ison perheen ja kuljettajan äänensävystä päätellen erittäin hyvin. Täällä väki ei kuulemma muuta maalta kaupunkiin vaan kaupungista maalle. Jos onnistuu hankkimaan maapalan niin pistää sademetsän sileäksi ja kasvattaa tilalle palmuja. Ymmärrettävää toimeentulon hankkimista. Kukapa ei haikailisi parempaa elintasoa tai helppoa rahaa. Tämän päivän aikana olen alkanut vihata palmuja, jotka aikaisemmin ovat edustaneet etelän eksotiikkaa... Kun hakkuu kovapuun saamiseksi länsimaiden puutarhakalusteisiin on vähentynyt, sademetsän työntäminen tankkin jatkaa tuhoaan. Sademetsiä on joskus kutsuttu maapallon keuhkoiksi. Keuhkot ovat pian näivettyneet pahaisiksi laikuiksi.

No, se ekologisesta paatoksesta. (Ekologiaa ehkä kannattaa kuitenkin ajatella kaksi kertaa, vaikka asialla on aina monta puolta, eikä ehkä mikään vaihtoehto ole hyvä. On vain huonoja tai vielä huonompia vaihtoehtoja.)

Saavuimme KK:n keskustahotelliin, joka on melkein pauhaavan musiikkibaarin yllä. Poika tuossa manaili kun emme menneet samaan hotelliin kuin tänne tullessa. Mistä näistä etukäeteen tietää. Pauhaava musiikki vai kivikova sänky? Huokaus. Eiköhän tässä unta saa vaikka korvatulpat korvissa. Onneksi musiikki loppui yhdeltä.

Tässä kappaleessa KK matkavinkkejä, voit hypätä halutessasi yli. Kota Kinabaluun saapuessa: osta saapuvien lentojen hallista taksilipuke. Myyntitiski on selkeästi merkitty, ulos mennessä hallin oikealla puolella. Kerro minne majoitukseen olet menossa ja se tulostuu suoraan taksilipukkeeseen. Hinta on kiinteä eli tinkiä ei tarvitse (meillä oli keskustaan MYR 30). Taksit löytyvät ulo-ovista vasempaan kävellessä. Normaaliin tapaan jonon ensimmäinen auto. Minulle sanottiin ettei bussiliikennettä keskustaan ole. Ensiarvo Rainforest Lodgesta: ilman musiikkia sangen kelvollinen, perhehuone MYR 133/huone/yö + aamiaset kaikille. Saimme jonkun pienen alennuksen kun lupauduimme syömään yhen aterian hotellin Thaimaalaisessa ravintolassa. Se kävi meille hyvin, ei tarvinnut lähteä kauemmas ruokapaikan hakuun. Ihan ok ruoka.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Vielä kerran Mabul


Edellisen kaltainen lököilypäivä. Aamupäivällä snorklausta oman saaren edustan paikoilla. Ensin uusintana Lobster wall (snorkausta sateessa!) ja sen jälkeen Eel garden. Siellä koralli oli usein pahasti kuollutta. Nimensä mukaisesti siellä onnistuimme näkemään kaksi ”eeliä”, suomenkielistä sanaa en nyt keksi. Joku madon ja käärmeen välimuoto - ankerias? Nämä eelit asustavat meren pohjaan tehdyssä kolossa ja pistävät päätään ja vartaloaan esiin jonkin matkaa ylöspäin, heiluvat kuin käärmenlumoajan käärmeet, jotka kohoavat koristaan ylös. Meidän näkemämme olivat kirkkaan sinisiä, oli joku nähnyt harmaita ja mustiakin. Kaloja oli taas kerran varmasti sellaisia lajeja joita ei oltu ennen nähty.

Blogia päivitellessä kuluu aikaa (varmaankin tunti päivässä), koska kuvat ovat niin hitaita ladata. Mutta niitä on kuitenkin kiva laitella tekstin lomaan sitä elävöittämään. Tosin kovin montaa kommenttia ei ole tullut, että on tämä aikamoista yksinpuhelua :-) Huomenna edessä ihan täysi matkustuspäivä. Tänään tässä vielä naatiskellaan ja lekotellaan. Välillä tuntuu hyvältä levätäkin.

Illemmalla yritimme kiertää koko saaren, mutta aina välillä tie katkesi johonkin yksityisalueeseen. Näimme välillä myös aika kauniita ruukkupuutarhoja. Merimustalaisten paitaresut lapset kävivät välillä kerjäämässä. Kaikki lapset huutelevat meille aina iloisina Hello! - vain harvat ojentelevat kättä kolikon toivossa. En ole varmaan koskaan vielä kokenut näin konkreettisesti tätä ihmisten elämän erilaisuutta, minne sattuukin syntymään. Raja-aita (hotellihan on aidattu piikkilanka-aidalla kylästä) erottaa meidät tällä pikkuruisella saarella keskellä Celebesin merta. Meidät, jotka tulemme tänne ”rahoinemme” ja heidät, jotka asuvat paalujen päällä yhden huoneen hökkelissä suurperheen keskellä. Kalastavat tai ovat töissä hotellissa jos hyvin käy. Toisaalta voi olla että ihmiset ovat täällä keskimäärin onnellisempia, mene ja tiedä. Ei pidä mennä liian hätäisesti arvioimaan kumpi puolisko ihmisiä on syntynyt onnellisten tähtien alla.


Teimme vielä iltasnorklauksen omassa rannassa, mutta ”meduusan verkko” lopetti sen taas aika lyhyeen. Inhan lilluvat jellyfishit (meduusat, eräs kaunokainen kuvassa) lilluivat vastaan parvina. Kun ei tiedetä miten kovaa ne voivat polttaa niin pidimme parhaana nousta ylös. Hämärtyvässä illassa on erilaista täällä Muluun verrattuna se, että on täysin hiljaista. Joku pikkulintu, jota en koskaan näe, saoo vienosti tsi-tsi-tsi, mutta muutoin luonto on hiljainen. Tämän saaren alkuperäinen kasvusto on tuhhottu ja tilalla on asumuksia ja kookospalmuja. Samallako katosivat kaikki sirkat, kaskaat ja sirittävät kuoriaiset?

Mutta summa summarum Mabulilta: Jos olet tulossa Celebesin meeren saaarille (Sipadan yms) tarkoituksenasi sukeltaa tai snorklata, tule tänne mielummin kuin jää Sempornaan, se on meidän subjektiivinen mielipiteemme. Me yövyimme siis Borneo Divers Mabul Resortissa, josta pidimme kovin. Samoin oikein mukavan näköinen oli Scuba Junkers Mabul Resort, josta vain ulkopuolinen kokemus, emme nähneet huoneita sisältä. Ilmeisesti ovat laajentamassa parasta aikaa uudisrakennuksella. Reppumatkaajille ja budjettimatkaajille löytyy useita eri Long House vaihtoehtoja, myös ilmastoinnnilla. Täytyy vain sitkeästi etsiä netistä! Niin, ja jos et sukella etkä snorklaa niin tänne puolelle Borneota ei oikeastaan edes kannata tulla.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Pulau Kapalai

Päivitin tänään joitain kuvia aikaisempien päivien kohdille blogiin.
Päätimme jäädä tänne Mabulin saarelle vielä yhdeksi ylimääräiseksi yöksi. Emme pysähdy yöksi Sempornaan vaan olemme täällä maanantai aamuun asti. Saamme täältä kyydin Sempornaan veneellä ja samantin edelleen jollain pyörillä liikkuvalla takaisin Tawauun. Ehdimme ehkä nähdä vähän sitäkin kaupunkia päivän valossa. Tosin Tawauta varjostaa kuuleman mukaan laittomat maahantulijat Filippiineiltä, joka voi näkyä kaupunkikuvassa. Tawau on lähellä Indonesian rajaa ja sitä käytetään kauttakulkukaupunkina jos matkailee Kalimantanin osaan Borneota. Kalimantan siis kuuluu Indonesialle ja kattaa 2/3 Borneon saaresta.

Lähdimme snorklaamaan heti aamiaisen jälkeen Kapalai nimiselle saarelle. Saari on ehkä hieman väärä sana, koska itse saari on aikojen saatossa vajonnut mereen ja siitä on vain kapea hiekkariutta jäljellä. Vesi on kuitenkin (vielä) matalaa ja veteen vajonneella saarella on paljon paalujen päällä olevia rakennuksia, jopa hotelli. Tuntuisi varmaan hassulta asua paikassa jossa on alla vain vettä, eikä maalle pääse kävelemään lainkaan. Koska snorklaus tapahtui rakennusten ja venepaikkojen vieressä, ei vesi tuntunut kovin puhtaalta. Näkyvyys oli siis hiukan hiutaleinen eikä mitenkään ihmeellinen. Ainakaan snorklaajille paikkaa en rityisemmin suosittele, joskaan emme kiertäneet koko saarta ja riuttaa, joten en tiedä olisiko muualla ollut mukavampaa. Meillä oli käytössämme oma vene, kuljettaja ja ”vahti”, joten oli aika ylellinen olo :-). Palasimme lyhyen venematkan jälkeen takaisin omalle laiturille pienelle tauolle. Sen jälkeen menimme Mabulin Lobster wall -nimiselle paikalle. Sielläkin vesi tuntui hieman hiutaleiselta (ja saimme väliin väistellä meduusoja), mutta kalapopulaatio oli runsas ja värikäs. Tunnin pulikoinnin jälkeen olikin jo lounasaika (ja se gongin kumistus...) lähellä.

Hyvän lounaan jälkeen kävimme kävelyllä läheisessä kylässä juuri silloin, kun kaikki muut (järkevät paikalliset) viettävät siestaa. Kuumuus oli kova ja tulimme hiestä uiden takaisin ilmastoidun huoneen ihanaan viileyteen. Matkalla näimme jonkinlaisen poliisiaseman tai poliisien tukikohdan. Rakennus oli piikkilangoin aidattu ja pihalla oli betoninen bunkkeri ampuma-aukkoineen. Se näytti vähän omituiselta tässä ympäristössä, turistiresorttien ja paikallisen paalutalokylän välissä. Siellä oli myös huvimajan kaltainen katos, joka oli täynnä lounaan jälkeistä siestaa viettäviä virkamiehiä. Sieltä he vilkuttivat meille ja huusivat kovaan ääneen: Hello! (Terveisiä palojaokselle ja ottakaa mallia...)

perjantai 13. toukokuuta 2011

Luksusta ja lepoa

Heräsimme Long Housessa kuuden jälkeen ja pikaisten pakkaamisten jälkeen otimme reput selkään ja lähdimme aamiaista odottamatta saaren toiseen päähän. Buukkasimme itsemme sisään hotelliin ja söimme aamiaisen.



Hotellialue on pitkulainen kaistale rannalta sisämaan suuntaan, samoin kuin monet Thaimaan pienet hotellit. Mahdollisimman pieni rantaviiva ja sisämmahan johtavan käytävän varrella ”Chaletit” eli pienet paritalot, nurmea, upeat kukkivat pensaaat (ne, joita meillä on kituvina huonekasveina!) ja uima-allas. Rannalla on pitkä laituri, jonka päästä vene lähtee sukellusretkille ja lisäksi siellä on alue snorklausta ja uimista varten. Hotellivirkailijan mukaaan siellä on myös monenlaisia kaloja katsottavana. Ilmeisesti en tänään pääse snorklausretkelle sukeltajien mukaan, koska he menevät paikalle jossa on niin syvää, ettei snorklaten näe mitään. Sääkin näyttää sateiselta, mutta jospa sitten huomenna! Toivottavasti porukan miespuoliset jäsenetkin olisivat jo sen verran flunssasta toipuneet että pääsisivät myös mukaan.

Kävimme snorklaamassa laiturin päästä. Arvelen että laituri on noin sata metriä pitkä. Sen päässä on 3-5 metriä syvää, ja pian sen jälkeen tulee riutan reunakohta, jossa pohja kaloineen ja koralleineen vajoaaa syvänteen hämäriin, ei kuitenkaan kovin syvälle. Pohja tietenkin vaihtelee, mutta uskoisin sen olevan jossain 30 metrin tietämissä. Näimme siinä taas pienen kilpikonnan, vajaan puolimetrinen kilvenhalkaisijan, sekä monenlaisia kaloja. Monia eri lajeja (torvikaloja???), jotka ovat solakoita putkimaisia kaloja, pää alaspin asennossa ja torvimaisella suullaan käyvät korallien välistä etsimssä syötävää. Niitä oli ainakin sekä harmaita ”kalanvärisiä” että kirkaan keltaisia.

Lounaalle menimme ensimmäistä kertaa elämässä gongin ilmoittamana aikana (ihan totta!) ja lounaaan jälkeen pääsin sukeltajien mukana oman saaremme toiselle puolelle riutan reunalle, ehkä puolen – yhden kilometrin päässä mantereesta. Paikan nimi oli Ray Point. Korallit siellä olivat osittain kuolleet, kuten niin monessa muussakin paikassa. Osittain niitä oli vielä kunnossa ja niillä kohdin kalalajisto olikin runsain. Ihmettelin Sipadanillakin kalalajiston runsautta ja monimutoisuutta – ja samoin täällä Mabuloilla. Näissä vesissä on tavattu yli 200 eri kalalajia, joten ei ole ihme että uusia tulee vastaan koko ajan.

Pari faktaa vielä Sipadanista. Jack Custeau ”löysi” Sipadanin saaren vedealaisen maailman vuonna 1989 ja oli sanonut jotenkin tähän tapaan vapaasti käännettynä ”Olen nähnyt Sipadanin kaltaisia paikkoja 45 vuotta sitten, mutta en enää nyt. Olemme löytäneen koskemattoman taideteoksen”, Custeau pysyi Calypsollaan kolme kuukautta tutkimassa riutan elämää. (Lähde: Paul Dixon: Borneo, Footprint Handbooks, 2010) Voi vain kuvitella minkälainen se koskemattomana, länsimaisen ihmisen pilaamattomana on ollut. Kun se vieläkin osin oli mykistävä.

Illallinen tässä ”all inclusive” hotellissamme oli aivan ihana. Kasviksia ja riisiä buffet pöydästä ja pihan puolella oli grilli, josta grillattiin meille rapuvartaita, mustekalaa, kalaa ja kanaa. Jopa mustekala, joka ei yleensä mielestäni maistu miltään, oli grillattuna (ja varmaan tuoreena) todella hyvää. Ylipäätään ruuassa täällä suositaan paljon meren elävää ja kanaa. Molempia saa saarelta ja sen vesistä omavaraisesti. Kasvikset ovat hyviä, täällä suositaan makeaa kaalia ja nuorta tummanvihreää salaattimaista kasvista. Niitä valmistetaan sekä osteri- että valkosipuliliemessä ja ne ovat todella maukkaita. Elo täällä tuntuu leppoisalta, rauhalliselta ja ylelliseltä.

torstai 12. toukokuuta 2011

Paikallisessa kylässä Mabulin saarella

Tässä kappaleessa tulee lähinnä vinkkejä matkaa suunnitteleville. Voit halutessasi hypätä tämän kappaleen yli. Tsekkauduimme ulos City Inn Sempornasta. Miellyttävä erittäin ystävällinen henkilökunta, huone oli kulunut ja osin paikat rikki, mutta oli puhdasta ja siistiä. Suosittelen. Ehdottomasti hyvä hinta-laatusuhde. Matka satamaan oli vähän pidempi, kymmenisen minuuttia kävellen. Piti vain suunnistaa koko ajan kohti vettä ja oikealle (eli hotellin ovesta ulos tultaessa piti lähteä vasempaan, sitten kääntyillä vuorotellen suoraan-oikeaan-suoraan oikeaan jne, kunnes tulee toriaukean kohdalle. Silloin onkin jo oikealla kadulla ja sen kadun varrella (torista oikeaan) sijaitsevat kaikki reppumatkaajien majoitukset ja sukellusfirmat. Katu on melko leveä ja varmaankin viimeinen ennen merta.Vaikka taksi ei ovelle tullutkaan ihan silloin kuin piti, ehdimme silti pakata tavarat ja miehet autoon, minä kipitin jalkaisin rantaan ja ehdimme syödä aamiaista Scuba Junkersin kahvilassa. Aamiaisessa oli hyvä hinta-laatusuhde siinäkin, kun halusimme länsimaisen aamiaisen. Vallan kelvollinen (kahvi/tee, mehu, paahtoleipää, kananmunaa ja komea laatua tuoreita hedelmiä) reilun euron hinnalla.

Poikamme sai nyt vaihteeksi flunssan, joka oli varmaan lähtöisin minun Suomen flunssastani, mutta todella harmilliseen aikaan se tuli. Onneksi ei ole pitkää matkaa tänään ja sitten pääsee lepäilemään. Reilun puolen tunnin pikavenematkan jälkeen saavuimme Mabulin saarelle. Saavuimme Scuba Junkersin majoitukseen, joka vaikutti todella mukavalta. Harmi vaan että siellä oli täyttä, jonka siis tiesimme jo ennalta. Majoituksemme olin järjestänyt heidän kauttaan. Meidät opastettiin saaren halki toiselle puolelle paikallisen kylän läpi.

Menimme rannalta huojuvaa laituria pitkin kohden Arung Hayat Long Housea, jossa siis majoittuisimme. Paikka näytti ensi alkuun niin kamalalta että maksoimme vain ensimmäisen yön. Tämä oli todella kulttuurishokiki – jota siis kyllä osasin odottaa, mutta silti se taisi vähän järkyttää. Ihme kyllä minä itse taidan olla parhaiten sopeutuvainen ja eniten seikkailuhenkinen meistä – joskin tiedän että miesten puolikuntoisuus on iso asia latistamaan seikkailuhenkeä. Pojan eilisen väsymyksen nyt todellakin ymmärtää, ei ole kiva tulla
tropiikkiin ilman ilmastointia flunssaisena, ei todellakaan. Mieskin näyttää vähän kärsivältä. Itse tuntuu että parin tunnin soputumisen jälkeen voisin ”hippiytyä” tänne ja kenties viihtyäkin, mutta näissä olosuhteissa ja tällä porukan terveydentilalla tässä ei ole mitään mieltä.

Otimme kaksi huonetta kun tajusimme että hinta on per nuppi, eli sama hinta riippumatta kuinka monta huonetta meillä on. Vertailuna Sempornan hotelliin: maksamme per nuppi täällä olosta enemmn kuin Sempornassa koko huoneesta... Rakennus on meressä tolppien nokassa, huone on siis tavallaan katetulla laiturilla. Meri on hyvin matala eikä vettä ole kuin toista metriä tällä kohtaa pitkän matkaa merelle päin. Paikat ovat aika ränsistyneitä.


Huoneen yhteydessä on ”kylpyhuone” joka tarkoittaa istuimetonta vessanpyttyä ja suihkua joka sijaitsee siten, että pitää seistä aivan pöntön edessä peseytyäkseen. Huoneet ovat muutaman neliömetrin kokoisia kaikkineen, ehkä ”kylpyhuoneineen” noin 8 neliömetriä. Laiturilla on Y:n mallinen (tai I jonka päässä on kulmikas U). Yhteisen laituritilan (I) päässä on majoitustilojen puoli (kulmikas U) Long Housea, jossa on 7 + 7 huonetta. Osa majoitustilojen laiturista on tietenkin avoin, jotta huoneisiin pääsee käveltyä ovesta sisään. Paikallista pariskuntaa, joka Long Housa pitää, mainostetttiin esitteessä ystävälliseksi, mutta mielestämme he vaikuttavat lähinnä ylimielisiltä, lähestulkoon epäkohteliailta. Ei siis kovin kiva fiilis olla täällä. NIIN: ja huoneissa on kyllä tuuletin, mutta sähköä alkaa saada vasta kuudelta illalla.


Kävimme uudelleen kyselemässä Scuba Junkersilta huonetta, mutta täyttä on. Samoin tämä paikka tulee huomisen jälkeen olemaan aivan täysi, eli meidän kolme on sullouduttava samaan huoneeseen... Tosin me emme aio jäädä tänne. Kävimme katsomassa ainoata löytämäämme luxus-resorttia ja päätimme yrittää pärjätä tämän yhden yön tässä ja mennä sitten kahdeksi seuraavaksi yöksi sinne.


---
Jatkan tämän kirjoitamista nyt illemmalla. Päivän mittaan jotenkin tähän majoitukseen on tottunut ja jopa ”kotiutunut” ja jos poika olisi terve niin tästä ei niin olisikaan kiire pois. Mutta rantaa tässä ei ole lainkaan ja puolikuntoisena ei ole ollenkaan hauska olla koko ajan kuumassa huoneessa tai paahtavalla julkisella rannalla toisella puolella saarta. Joten nyt tuntuu oikein hyvältä päätökseltä olla 2-3 yötä muualla. Jopa niin tylyiltä ja epäystävällisiltä alkuun tuntuneet majatalonpitäjät ovat osoittaneet paremman ja inhimillisemmän puolensa meille - joskaan vielä heitä ei voi millään muotoa kutsua ystävällisiksi, pyysi mies lisäämään.

Ilta on piementynyt, istun naputtelemassa konetta Long Housen yhteisessä osassa, (”ravintolasalissa” korjaa mies naurahtaen) jossa myös siis piakkoin saamme illallista. Lounas oli aivan kelvollinen joten samaa toivomme tästä ilalllisesta.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Frutti di Mare

Otsikosta huolimatta emme syöneet tänään meren eläviä, vaan nautimme niistä muulla tapaa. Saavuimme eilen illalla Tawauun, josta jatkoimem taksikyydill noin 100 km:n päähän Sempornan kaupunkiin. Olemme Celebes-meren rannalla (onkohan sille suomenkielinen käännös?) ja tarkoituksenamme nauttia useita päiviä merestä ja rantalekottelusta.



Tänään toteutyi yksi matkan "must" eli menimme snorklaamaan Sipadanin saarelle. Saari itsessään tuli surullisen kuuluisaksi kymmenkunta vuotta sitten, kun kuuluisa Jolon panttivankidraama sai alkunsa juuri tuolta saarelta. Paljon on tapahtunut sen jälkeen ja paikka on aivan turvallinen nykyään. Se on listattu maailman TOP-5 sukelluskohteiden joukkoon ja siinä oli aivan erityiset syynsä. Saari itse oli valkohiekkarantainen palmusaari turkoosin veden ympäröimänä, siis paratiisimainen. Siellä ei kuitenkaan saanut juuri liikuskella kuin aivan pienellä alueella, koska se on suojelukohde. Saari on vulkaanista alkuperää. Sitä ympäröi matala koralliriutta (osin jo tuhoutunut) ja koralliriutan reunasta alkaa jopa 500 metrinen syvänne. Snorklailimme eri paikoissa tuon syvänteen reunalla ja näimme aivan uskomattomia kaloja. Juuri kun ajatteli ettei enää voi nähdä uusia lajeja, sellainen tuli eteen. Vaikuttavia olivat suuret, lautasta isommat pyöreät kalat sekä valtavien lohien kokoiset kaunisväriset ilmestykset.


Voiton vei kuitenkin merikilpikonna (kilven halkaisija suurimmillaan jopa metrin luokkaa)



- tasaväkisesti suuren toista metriä pitkän hain kanssa. Hai makasi pohjasssa nauttimassa pienten kalojen puhdistuspalvelusta ja vähät välitti meistä.

En ole mikään lajituntija, joten en voi kertoa luetteloa näkemistämme kaloista. Onneksi oli vedenalaiskamerat ja päivitämme tähän jossain vaiheessa parhaimmat otokset. Joskin ne lienevät laimeita kopioita oikeista, näin tavallisella kameralla otettuna.


Semporna itsessään on lähestulkoon vastenmielinen kaupunki, emmekä viivy täällä yhtään kauempaa kuin on pakko päästäksemme merelle ja näille saarille. Huomenna siirrymme eräälle saarelle majoitukseeen ja palailen kuulolle taaas loppuviikosta!

tiistai 10. toukokuuta 2011

Apinaperspektiivistä



Viimeiselle päivälle oli varattuna tutun sademetsän katselua apinaperspektiivistä, eli Canopy walk. Metsään oli tehty 30 metrin korkeuteen eräänlaisia pieniä kahden laudan levyisiä riippusiltoja puulta puulle. Pääsimme siis näkemään miltä metsä näyttää siltä korkeudelta. Puut olivat valtavia emmekä vieläkään olleet aivan latvuston yläosissa, vaan korkeimpien puiden latvusto kaartui kattona päällä. Kokemus oli hauska ja sitä voi suositella! Ainoa vähemmän hauska kokemus oli se, että niinkin ylös oli eksynyt suuri musta muurahainen eräälle köysikaiteelle istuksimaan. Mitäs siitä? No ei mitään, jollen olisi sattunut tälläämään kättäni Hänen päälleen. Muurahainen tarttui leuoillaan äkäisesti kiinni kämmeneeni ja vetäisi viillon ihoon ja ruiskutti jotain muurahaismyrkkyä ihon sisään. En saanut heti sitä edes irti, niin tarrautunut se oli ihoon. Pisto tuntui ampiaiselta ja alue turposi ja kipeytyi. Kotimainen kusiainen ei yllä moiseen pistoon :-) Tulipahan mieleeni miltä tuntuisi kompastua sellaiseen pesään...


Köysirata kiersi 400 metrin matkan korkeuksissa ja kuulimme sinne mennessämme monta tarinaa paikallisista kasveista ja mihin niitä voi käyttää. Aina uudelle puulle päästyämme oli sen rungon ympäri kiertävä tasanne ja kyltti, missä oli tietoa siitä kyseisestä puusta.




Etsi alimmasta kuvasta mies!
Mulu jäi mieliimme erittäin positiivisena kokemuksena kaikkiaan. Vietimme siellä kolme vuorokautta joka oli sopiva aika nähdä osa luonnonpuistoa. Toisaalta aikataulu oli hyvin täysi, eli jos luontomatkailu kiinnostaa niin puistossa voi hyvinkin viettää viikon, jolloin pääsee mukaan sellaisille retkille ja reiteille, joita ei ehdi tehdä yhden päivän aikana. Esimerkiksi kaikki sellaiset reitit, jotka olisivat sisältäneet yöpymisen luonnonpuiston muilla leirimajoituksilla, jäivät kokematta. Samoin kaikki vaativat luolat, jotka vaativat aikaisempaa kokemusta haastavista luolista, hyvää kuntoa ja lihasvoimaakin. Eli melkoinen kutina jäi päälle, tänne täytyy tulla uudelleen...

Lähdimme aikaisin iltapäivällä suoralla lennolla takaisin Kota Kinabaluun. Odottelemme kentällä parhaillaan jatkolentoa Tawauun. Vaihdamme siis myös merta. Vähän jänskättää mitä kaikkea perillä odottaakaan... Olemme siellä kuusi yötä joista ainakin neljä vailla nettiä. Joten palaan mahdollisesti päivittämään blogia vasta viikon päästä. Siihen asti: näkemiin ja kuulemiin Borneosta!

maanantai 9. toukokuuta 2011

Avara Luonto osa III: Viidakon yöelämää


Viime yönä jokin metsähiiri kävi mellastamassa huoneessamme. Ruokapakkauksia oli ajattelemattomasti jätetty roskiin ja pöydille ja hiiru kävi tutkimassa niitä. Lähinnä näkyvimmät jäljet tuhot olivat miehen nuhaiset räkärätit, joista mehukkaimmat palat oli syöty, sekä muutamia vaatteita oli käyty maistelemassa. Hyvin pienet tuhot kaiken kaikkiaan.


Aamu alkoi retkellä luolille. Vuorossa olivat Wind Cawe ja Clearwater Cave. Venematkalla luolille pysähdyimme paikallisella kylällä, jossa naiset myivät telemiään käsitöitä ja varmaankin hankkivat siten perheelle lisätienestiä. Ostin muutamia käsintehtyjä rannekoruja kannatuksen vuoksi. Luolista ensimmäinen löydettiin aikoinaan kun joella kulkevat asukkaat huomasivat tietyssä kohtaa jokea tuulenvireen tulevan kallion suunnasta. Windcaven (eli tuuliluolan) suuaukolla ja sisällä tietyissä kohtaa kävikin tuulenvire. Ilma kiersi muinoin romahtaneen kattoon syntyneeen suuren aukon kautta ulos suuaukolle. Osa luolasta oli umpiperällä ja siellä ilma oli seisovan kosteaa. Luolassa oli kauniita muodostelmia stalagmiiteista ja stalagtiiteista, kivet olivat luunvalkoista materiaalia, jonka synnystä ei ole tietoa. Se saattaa sisältää jotain bakteeria ja osin se olikin kuin valkoista hometta. Siihen koskeminen oli ankarasti kiellettyä, joskin ehkä ennemmin kiven kuin meidän suojelemiseksi.

Clearwater Cave taas oli pitkä luola, josta pääsimme katsomaan pientä alkua. Muistaakseni siitä oli tutkittu 1,9 kilometriä. Näihin faktoihin ei välttämättä ole luottamista, mutta aion tarkistaa ne kirjasta myöhemmin ja korjata jos olen muistanut tai ymmärtänyt asioita väärin. Välillä oppaiden englantia on äärimmäisen vaikea ymmärtää. Luolastossa kulkee kaikkiaan kahdeksan eri maanalaista jokea, me näimme niistä yhden. Tämäkin luola oli vaikuttava kooltaan ja kivien muodoistaan. Monet luolan kivien muodoista ovat syntyneet kun luola on muinoin ollut suurta maanalaista jokea.

Iltapäivällä lähdimme omin päin kävelemään mieheni kanssa vesiputoukselle, pojan jäädessä lepäilemään huoneeseen. Vesiputous oli kolmen kilomtrin patikoinnin päässä, joka taas iltapäivän lämmössä ja valtavassa kosteudessa oli melkoinen reissu. Ei pelkkä trooppinen "ilman kosteus" tee ilmaa niin kosteaksi, vaan lisänä on sademetsän kerrostunut ja uskomattoman tiivis kasvillisuus, joka pidättää kosteuden maan tasalla lähes varjoisassa metsän siimeksessä lukemattomien lehtikerrostumien alla. Reitti oli hyvin merkitty mutta paikoin tarvoimme nilkan yli upottavassa mudassa ja se tiesi taas yksien jalkineiden menoa. Kyllähän kengät aina pestyä saa, mutta kun ne eivät kuiva! Pesin kaksi vuorokautta sitten erittäin ohuet juoksusukat ja ne ovat edelleen yhtä märät kuin ne kuivamaan laittaessani. Ulkoa löytyisi paahtavia aurinkoisia plänttejä jossa varmasti kuivaminen olisi toista luokkaa, mutta kun vesisateet saattavat tulla niin pian. Aamulla näimme eräätkin kengät kuivamassa ulkona auringossa, mutta kun niitä ei oltu kerätty talten iltapäivään mennessä, niin rankkasateet varmasti täyttivät ne hetkessä.

Päämäränä oleva vesiputous ryöppysi jokeen jyrkän kallionseinämän sisästä, saman kallion jossa mahtava Deer Cave on. Se oli melko vaatimaton putous, ilmeisesti pienen maanalaisen virran ulostuloaukko. Kävin uimassa joessa putouksen kohdalla, vesi oli ihanan virkistävää ja melko kirkasta. Pystysuora kallionseinämä yli sadan metrin korkeuteen ja trooppinen sademetsän joki rehevine kasvustoineen oli kuitnkin mieleenpainuva tausta virkistävälle uinnille.

Illalla olikin edessä ”iltavuoro” eli menimme oppaan johdolla tunnin kävelyretken pimeässä sademetsässä yön eläimiä katsoessa. Jo itse kävely öisessä sademetsässä oli elämys, vaikka emme mitään erityisiä eläimiä nähneetkään. Muutamia pikkuruisia sammakoita, suuria sirkkoja, isoja (hrrr) hämähäkkejä ja erilaisia valoa hohtavia hyönteisiä. Näimme myös valoa hohtavaa sienikasvustoa sekä muutamia hauskan näköisiä kasveja.


Jatkoin myöhemmin iltayöstä omaa ”yövuoroa” menemällä jonkin matkan päähän talostamme äänittämään sademetsän äänimaailmaa, joissa erilaiset hyönteiset ja sammakot pitivät konserttiaan, kuka reviiriään vahtien, kuka kumppania houkutellen. Minulla oli otsalamppu, mutta pyrin pitämään sen sammutttuna etten olisi häirinnyt eläimiä. Ajattelin että onko tämä totta, seisonko nyt oikeasti yksin pimeässä metsässä Borneon sademetsässä huumaavassa konsertissa lukemattomien erikoisten lajien ympäröimänä. Välillä tiedostin ne kaikki eläimet ympärilläni ja tunsin väreet selkäpiissä. Sytytin hetkeksi lampun ja tarkistin että vaikka metsä on täynnä ääniä, niin sillä hetkellä en halua nähdä niistä yhtäkään.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Avara Luonto osa II: Eedenin puutarha

Nyt kävi niin todella ikävästi, että mies sairastui. Hänellä oli flunssaa useampana päivänä ja nyt pukkasi yöksi kuumeen ja raskain mielin oli jätettävä hänet toipumaan huoneeseen. Minä ja poika lähdimme retkelle nimeltä ”Garden of Eden Valley and River walk”. Luvassa oli vaativampi retki, mutta ei mitään tietoa että mikä vaativuuden tuo. Aloitimme kävelemällä 3 km matkan Deer Cave'n luo. Deer cave on valtava, Kaakkois-Aasian suurin yleisölle avoin oleva luola. Kävelimme sen läpi laudoista tehtyä tietä pitkin.


Sen jälkeen poikkesimme turvalliselta polulta ja aloitimme luolan toiseen päähän kiipeamisen pitkin kallioita. Tämä itsessän jo oli haastavaa, mutta vielä haastavammaksi sen teki se, että luola oli kolmen miljoonan lepakon koti. Mitä se taas tarkoittaa? No, lepakon ”guanoa” oli myös kallioilla, osin tiukkaan tallattuna ruskeana maattona, osin pehmeänä upottavana kerroksena, joskus taas veden kanssa liukkaana iljanteena kallion nypyillä. Koska emme olleet osanneet ottaa hanskoja käteen, oli sananmukaisesti iskettävä kätensä paskaan. Otsalamppujen valossa kiipeilimme pitkin liukkaita ja osin jyrkkiä kallioita ja kiviä. Päästyämme ulos Deer Cave'n toisesta suuaukosta pääsimme Garden of Edeniin. Varsinaisesti Deer Cave ja Green Cave olivat muinoin yhtä, kunnes keskiosan katto romahti ja muodosti tämän Eedenin puutarhan keskelle luolia. Kahlasimme tämän jälkeen pitkin jokea, jossa oli vuolas virta, mutta onneksi vedenpinta oli polvessa tai sen alle.

Tässä vaiheessa on syytä mainostaa jalkineita. Sandaaleissa retkelle ei ollut mitään asiaa, vaan jalassa tuli olla joko vaelluskengät tai kumikengät. Pusiton kaupasta sai ostaa kenkiä (3e/pari), jotka päihittivät mennen tullen sataa kertaa enemmän maksavat vaelluskengät tässä tarkoituksessa. Kumikengissä oli jalkapallokenkien kaltaiset nappulat pohjassa ja pohjat olivat hyvin taipuisat. Nappulat ja kumi materiaalina olivat todella pitävät. Näillä kengillä menijät eivät liukastelleet tai kaatuilleet, kuten kävi vaelluskengillä menijöille.

Matkamme jatkui siis vuoroin jokea pitkin, vuoroin sademetsässä. Joen jälkeen alkoi kiipeäminen, jonka aikana meitä riemastutti paitsi jyrkkä ja osin savinen liukas rinne, myös meidän tuloamme kieli pitkällä odottavat iilimadot. Iilimadot olivat noin 3-4cm pitkiä ja pari milliä paksuja. Ne olivat aluskasvillisuudessa ja liikkuivat meikäläisten mittarimatojen tapaan. Kun ne tunsivat lähestyvän eläimen/ihmisn, ne kohottautuivat vartensa varaan ja tarrasivat vahvoilla leuoillaan jalkohimme. Ne olivat hyvin aggressiivisen oloisia, menivät vikkelästi sukkia pitkin kenkiin tai löysivät lahkeen alta maukkaan ruokailupaikan. Mato jätti ihoon Y:n mallisen reiän ja pisto tuntui hyttysen/paarman pistolta. Niitä sai todella vetää ja kiskoa irti jalasta, niin tiukasti ne olivat siihen ruokailemaan asettuneet.


Saavuimme lopulta puolen päivän aikaan jo melko uupuneina vesiputouksille, jossa tuli kristallinkirkas vesi ryöppynä alas kallioilta. Vesi putouksen alla muodosti suuren altaan ennen muuttumistaan koskeksi. Tässä luonnon kylpylä-altaassa kävimme uimassa raikkaassa vuorilta putoavassa vedessä. Koskesta hyppi altaalle kaloja kuin meikäläiset lohet ikään. Söimme repuissa kantamamme lounaan ja lepäsimme, koska sama reitti oli edessä toisen suuntaan: jyrkkä rinne ja iilimadot, joessa kävely ja lepakonkakan liukastamat kallioiset kiipeämiset. Eräs retkeläinen pyllähti jokeen muutaman kerran, pystyssä pysyminen ei olut ihan helppoa ja virta oli paikoi todella voimakas. Retkeä ei järjestetäkään rankkasateiden jälkeen, koska vähänkään korkeampana vdenpintana ei siinä voisi enää kävellä. Sateet nostattavat veden pintaa yllättävän nopeasti, koska ylempänä satanut vesi kerääntyy juuri siihen jokeen.

Pääsimme siis takaisin Deer Caveen, joka on saanut nimensä siellä kauriita metsästämässä olleista ihmisistä. Tulivatko kauriit jostain syystä luolaan vai oliko luola hyvä paikka odottaa sen edustalle tulevia kauriita, en tiedä. Kävimme vielä Lang Cavessa, joka oli melko pieni luolasto, Mulun pienin. Mutta koko ei tässäkään merkitse mitään, sillä luolassa oli uskomaton harras pyhättömäinen tunnelma. Luola oli täynnä hyvin vaaleaa, paikoin aivan valkoista kalkkikiveä muodostaen erilaisia stalagmiitteja, stalagtiitteja ja myös J:n ja L:n mallisia tippukiviä, joilla oli joku aivan oma nimensäkin (heliotiitti?). Luola oli valaistu kauniisti ja se jätti voimakkaan vaikutuksen satoine pienine yksityiskohtineen.

Tämän jälkeen menimme ”Bat obseravatoryyn” odottamaan lepakoiden mahdollista lentoon lähtöä illemmalla. Kuten mainitsin, Deer Cave on kolmen miljoonan lepakon koti. Illan tullen ne lähteät kuin kalaparvet liikeelle iltataivaalle aterioimaan. Parvet verottavat 15 tonnin edestä hyönteisiä joka yö! Aivan mahdoton määrä. Ei mikäään ihme, että emme ole juurikaan törmänneet hyttysiin täällä oloaikanamme. Poika alkoi kyllästyä odotukseen ja minullakin loppui videokamerasta akku. Päätin talsia kolmen kilometrin matkan majoituksille pojan kanssa, ladata hetken kameran akkua ja palata takaisin Deer Caven luolan suulle. Palasin yksin takaisin luolalle. Kumikengät märin sukin alkoivat jo hertää, olihan niillä kävelty jo toistakymmentä kilometriä. Kävely yksin vähitellen hämärtyvän sademetsän läpi oli mieleenpainuva kokemus.


Luolalla ihmiset odottelivat jo lepakoiden mahdollista joukko-ulostuloa. ”Bat exodus” mahdollisuus oli 50/50, ilta oli jonkin verran sateinen ja lepakot eivät tule lainkaan ruokailemaan sateessa. Kaksi iltaa ne voivat olla perätysten ilmaantumatta, mutta sen jälkeen on tultava, koska ravintoa on saatava. Juuri ennen hämärää aurinko näyttäytyi, sade loppui ja luonnon oma näytelmä alkoi. Lepakot lensivät ulos luolasta tuhansien yksilöiden parvina, kohosivat taivaalle kieppuvina hyrräävinä pitkinä kiehkuroina, kadoten puiden latvojen taa. Kiehkurat kieppuivat taivaalla kuin silakkaparvi meressä. Näky oli tuttu ”Avarasta Luonnosta”, mutta olihan se elämys saada todistaa sitä itse. Sain useita hyviä otoksia videokameralle, joten ylimääräinen kuuden kilometrin kävely oli sen arvoinen! Kävelin naapurissa asuvien kahden suomalaisen kanssa takaisin majoituksille. Olimme tänään olleet tällä retkellä yhdessä heidän kanssaan, me neljä suomalaista ja yksi malesialainen, oppaan lisäksi.

Hyönteiset olivat viritelleet jo soidintaan ja melu oli välillä huumaava. Lepakot jatkoivat parvina illallistaan öisellä taivaalla, me taivalsimme takaisin luonnonpuiston majoitustilojen huomaan omalle illalliselle, keskelle Borneon avaraa luontoa.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Avara Luonto osa I: Sademetsän siimeksessä

Istun long housen (”Pitkäntalon”) terassilla Gunung Mulussa eli Mulun kansallispuistossa. Korvissa soi huumaava hyönteisten ja sirkkojen siritys, jostain kuuluu välillä koiran haukuntaa muistuttava ääni (apina?) ja linnut visertävät ja sirkuttavat ja vingahtelevat. Onkohan täällä koskaan hiljaista? Olemme juuri palanneet ensimmäiseltä tutustumisretkeltä puistoon ja päivä on ollut pitkä vaikka kello on vasta viisi iltapäivällä.

Heräsimme ota Kinabalun hotellilla viideltä ja pakkasimme itsemme pikavauhtia KK:n lentokentälle. Siellä selvititimme matkatavarat Miriin menevään koneeseen. Se olikin episodi. Luota aina vanhaan sanontaan äläkä ikinä ota lyhintä jonoa! Edessämme oli matkalle lähdössä eräs suku kolmessa polvessa, kumminkaimat mukanaan. Jonossa oli ensimmäisenä perheen pää, jolle kannettiin loputtomana virtana passeja ja lentolippuja jostain syrjemmältä ja hihnalle nostettiin verkkaisesti kaikenlaisia pakaaseja: pahvilaatikoita, vahakangaskasseja, laukkuja... Välillä niitä vietiin pois ja vaihdettiin toisiin, välillä passit jaettiin suvulle ja kerättiin taas virkailijalle. Jokainen tietää sen epätoivon tunteen kun mitään ei tapahdu ja aika kuluu. Seisoimme jonossa – jotka nopeatkin liikkuivat etanavauhtia – puolisen tuntia liikkumatta minnekään. Tunnin aikamme ennen koneen lähtöä oli jo puoliksi kulunut, kun vihdoin tuli vuoromme ja samalla löytyi myös selitys hitauteen: tietojärjestelmät olivat kaatuneet ja kaikki kirjoitettiin käsin, niin matkaliput kuin koneeseen toimitettavat matkustajalistatkin. Koneeseen vihdoin päästiin ja ilmaan samoin. KK:sta on Miriin 50 minuutin lentomatka. Maantieteellisesti ajatellen lensimme Borneon rannikkoa ”alas” kohti etelää. Mirin kenttä oli taas asteen verran KK:n kenttää pienempi. Selvitimme tavaramme Mulun koneeseen ja söimme siellä kevyen aamiaisen. Matka Miristä Muluun kesti enää puoli tuntia ja se olikin hauska. Lensimme niin matalalla että maisemat näkyivät tarkasti. Muluun matka vie taas Miristä suoraan sisämaata kohden. Maisema oli kumpuilevan metsäinen ja sademetsää riitti silmän kantamattomiin (onneksi), sitä halkoivat vaan monet kiemurtelevat joet.



Mulun lentokenttä (Malle: jos Polvijärvellä olisi lentokenttä niin tämä olisi kokoluokka) oli taas astetta pienempi. Saavuimme yhteen halliin, jonka seinä oli osin avoin ja siitä aukosta miehet nostivat laukkumme pöydälle, josta taas me otimme ne. Ei tarvittu mitään liukuhihnoja... Ostimme hallista kuljetuslipukkeet Mulun kanssallispuistoon, jonka portille saavuimme rämisevällä hajoamispisteessä olevalla pakettiautolla. Matkaa ei ollut onneksi kuin kilometrin tai kaksi.

Kirjaduimme sisään tänne luonnonpuiston Long House -majoitukseen, joka on paalujen päällä oleva neljän huoneiston ”rivitalo”. Voi kuulostaa alkeelliselta, mutta tämä on todella hyvän tuntuinen yöpaikka. Kolmen hengen huone on tilava joka suuntaan, siinä on ilmastointilaite (ei järin tehokas) ja tuuletin katossa. Erillinen oma kylpyhuone jossa on kaksi suihkua ja wc. Luxusta!

Söimme tultuamme lounaan puiston kahvila/ruokalassa ja valmistauduimme ensimmäiselle retkellemme. Gunung Mulu on listattu Unescon maailmanperintökohteisiin. Sen erikoisuutena ovat luolat. Luolia on alueella noin 25 ja niistä muistaakseni 6 on avoimia yleisölle. Luonnonpuistoa halkoo useita jokia ja alue on suuri. Kokoa en osaa tarkalleen sanoa, mutta olisiko esim 50 km x 30 km suuruusluokkaa. Täältä löytyy myös kiipeämistä/huippuja, vesiputouksia, laaaksoja ja tietenkin sademetsää.



Olemme 4 leveysastetta päiväntasaajalta, eli todella lähellä sitä. Täällä sataa noin 280 päivänä vuodessa, 40 cm vettä kuukaudessa! Olin lukenut jostain blogikirjoituksesa että ”Borneolla sataa joka päivä”, mutta tänään oli ensimmäinen päivä kuin edes näimme sadetta ja sitäkin tuli vain muutamia pisaroita. Ilma on todella hautova, vaikka asteita on vain 28-29. Ukkonen jyrisee jossain ja olemme koko päivän olleet tahmean hikikerroksen peittämiä (joka on mukavasti sekoittunut cocktailiksi hyönteiskarkotteen ja aurinkorasvan kanssa...)

Menimme pienellä moottoriveneellä ylävirtaan vuolaasti virtaavaa joka pitkin. Pääsimme luxusmatkalle kun ryhmäämme ei kuulunut muita, vaan saimme yksityisoppaan viemään meitä Lagang nimiselle luolalle. Veden pinta joessa on oppaan mukaan vielä melko korkea ja se on nyt alenemaan päin. Ohitimme matkalla kylän, jossa asuu oppaan mukaan noin 200 asukasta. Hänen mukaansa Mulun luonnonpuiston alueella täällä ja etelämmässä asuun noin tuhat paikallista asukasta. Osa Mulun lähiseutujen asukkaista on vielä nomadeja eli keräilijä-metsästäjiä. He liikkuvat alueella eläinten ja kasvien / hedelmien saatavuuden mukaan. Heillä on etuoikeus metsästää myös luonnonpuistosta ravintoa, lähinnä villisikaa. Saaliin myyminen on ankarasti kiellettyä. Se tulee jakaa muiden kanssa ja metsästää vain sen verran kuin ruuaksi tarvitsevat.


Monissa (esim. Thaimaan) luolissa käyneenä tämä luola ei tarjonnut mitään erityistä uutta. Luola ei ollut valmiiksi valaistu, vaan meillä oli taskulamput mukana. Luolassa käynnissä on aina oma erityinen tunnelmansa. Näimme päiden yli viuhuvia pimeässä lentäviä lintuja (swiftlets), jotka viettävät yleensä yön luolassa ja vaihtavat vuoroa lepakoiden kanssa aamulla. Swiftletit kaikuluotaavaat pimeissä luolissa ja syövät hyönteisiä. Luolassa oli myös muutamia kymmeniä lepakoita, jotka pyristelivät ja sätkivät valoihimme jouduttuaan. Näimme myös ”luolasirkkoja” ja valtavia hepokatteja, jotka käpsivät pakoon ja piiloutuivat loukkoihin. Katosta maahan tippuvan veden ääni muistutti oppaan mielestä joskus kaukaisen puheen ääntä ja hän sanoi joskus pelkäävänsä siellä yksin ollessaan.

Luolan pysähtyneen ajan aisti kivimuodostelmissa, jotka ovat muodostuneet tuhansien ja tuhansien vuosien aikana. Siellä päivä tai vuosi tai ihmisikä ei merkitse mitään. Oli virkistävää päästä luolan mustavalkoisen harmaasta värimaailmasta ja täydestää äänettömyydestä (paitsi tippuvan veden ääni) takaisin ”elävään”: valoon, väriin ja luonnon ääniin.

Retken jälkeen istahdin long housen trassille ja aloitin kirjoittamaan tämän päivän kokemuksia. Sen jälkeen kävimme jälleen illallisella ja katsoimme auringon laskun punan heijastumista ohivirtaavan joen pintaan. Pimeys saapui äkkiä, kuten aina. Täällä valoa ja pimeyttä on jokseenkin tarkalleen 50/50, päiväntasaajalla kun olemme. Laitoimme vielä otsalamput päälle ja kävelimme pienen, hyvin pienen kierroksen luonnonpuiston rakennusten ympärillä. Meteli oli huumaava kun monet yöeläimet olivat tulleet joko ilmoittamaan reviiristään tai kutsumaan kumppania, kuka mitäkin. Itse asiassa yksinkertaisten ikkunoiden ja hyttysverkkojen läpi huumaava meteli kuuluu myös tänne sisälle. Tunnelmallista yötä!