Alamäki alkoi

Huristelimme taas aamusella Mt Kinabalun juurelle, mistä tämän retken aloitimme kaksi yötä sitten. Poika jäi porttien jälkeen ala-asemalle, missä on kaupat ja kioskit, koska jalat eivät vielä kanna pidempää kävelyä. Korkeutta merenpinnasta tällä kohdalla on 1563 m. Me menimme oppaan kanssa ylemmäs vuoren rinnettä Timpohon Gate nimiseen paikkaan, josta vuoren valloittajat lähtevät vaellukselleen. Heidätkin tuodaan tänne ylös ajoneuvoilla. Korkeutta Timpohon Gaten kohdassa on 1866 m. Me lähdimme siitä päinvastaiseen suuntaan eli alaspäin, edessämme kuuden kilometrin alamäki-vaellus kohti ala-asemaa, minne poika jäi. Reitin nimi oli Liwagu Trail. Oppaan mukaan aikaa meillä menee 3-4 tuntia, joten arvasimme että ihan pällystettyä tietä se ei tule olemaan.

Alku vaelluksesta oli todella jyrkkää alamäkeä ja odottelimme polvien protestia, mutta reitti olikin todella vaihteleva, loivempaa ja jyrkempää mäkeä, suoraa ja sik-sakia, väliin kiipemistäkin. Olimme hyvin erilaisessa metsässä kuin perinteinen alamaalla oleva viidakko ja sademetsä. Vuoristosta tulevia puroja seikkaili siellä täällä ja alhaalla virtasi vuolas joki. Puut olivat hyvin sammalpeitteisiä, myös jäkälän kaltaisia kasveja oli nähtävillä sekä jotain meikäläisen naavaa vastaavaa.

Länsirannikon Borneolla ei juurikaan tapaa eläimiä. Katselimme muutamia lintuja oppaan kiikarilla, hän tuntui kovin innostuneelta juuri linnuista. Hän vihelteli erilaisia kutsuhuutoja ja sai monia lintuja vastaamaan. Sanoin että hän tuntuu taitavan montaa kieltä, johon hän lohkaisi sen johtuvan siitä, että on jutellut baarissa niin monien tipujen kanssa. Kuulimme myös lukemattomista kasveista, joita paikalliset edelleen käyttävät ruuan lisäksi lääkinnällisiin tarkoituksiin. Näimme myös maailman pienimmän orkidean, jonka kukka oli noin 5 mm halkaisjaltaan eikä siitä paljain silmin tunnistanut orkideamaisuutta, näyttipä vain pienen pieneltä valkoiselta kukalta.

Survival-vinkki tähän väliin: kun seuraavan kerran eksyt viidakkoon, törmäät ennen pitkää jokeen. Lähde seuraamaan sitä alavirtaan ja jossain vaiheessa tulet asutuksen liepeille. Joet viidakossa ovat kuin valtateitä: vaikeakulkuisessa viidakossa maitse eteneminen on hidasta ja vaivalloista, jokea pitkin menet pitkän matkan muutamissa minuutissa. Tästä syystä asutus keskittyy monesti juuri jokien varsille. Borneossa joet ovat edelleen tärkeitä kulkuväyliä. Vaikka Sabahissa tiet kaupunkien välissä ovat olleet suorastaan erinomaisessa kunnossa, sama ei päde kaikkialla Borneossa eikä myöskään syrjäseuduilla. Siellä kuivaankaan aikaan ei välttämättä pärjää ilman nelivetoa.

(Kallista päätäsi oikealle katsoessasi viereistä kuvaa) Meillä meni tuohon kuuteen kilometriin aikaa 3 h 50 minuuttia. Vauhti oli jopa leppoisa, mutta tarkoitus oli toki nähdä ja kokea ennemmin kuin kiiruhtaa päätepisteeseen. Pysähdyimme kolmelle tauolle ja luukemattomnia kertoja oppaan osoittaessa meille jotain kasvia, lintua tai muuta luonnon ihmettä. Täytyy lisätä että eniten elämää lähietäisyydellä näkyi housun lahkeissa. Nämä kuivalla maalla elävät iilimadot olivat oikeita velhoja tarttumaan ohi menevään lahkeeseen tai kenkään ja näpsimme niitä pois kiipeamästä monen monituista kertaa. Iilimadot voivat elää viidakossa jopa vuoden ilman veriateriaa, joten odottakoon seuraavaa kulkijaa.

Opas näytti meille erään puun, josta oli valunut paljon pihkan kaltaisita mutta kovettunutta ainetta. Hän piti meille demostraation entisaikojen soihduista. Hän vuoli kepin nokkaan pystyviillon, johon kiinnitti kimpaleen puun pinnasta vuolemaansa kovettunutta pihkaa. (Pihka ei välttämättä ole aivan oikea sana, koska mielestämme puu ei ollut havupuu) Hän sytytti kimpaleen palamaan ja kas: se todella paloi kuin soihtu, hyvinkin suurella liekillä ja pienikin pala olisi palanut melko pitkään. Ehkä kyllin pitkään jotta olisit löytänyt eksyttyäsi sen joen...

Kävimme vielä ihanalla näköalapaikalla lyhykäisen Bundu Tuhan View Trailin varrella. Siellä söimme erästä villiä kurkulle maistuvaa kasvia (kuin pikkuruinen sipuli) alkupaloiksi. Söimme ansaitun lounaan pojan kanssa taas samassa Balsam Restaurantissa kuin tullessamme. Eräs parhaista aterioista tällä matkalla.

Maarut pullollaan oli hyvä lähteä takaisin kohti KK:ta. Menimme takaisin Rainforest Lodgeen, josta olin vannottanut meille tällä kertaa hilajisen huoneen ja aivan ihanan saimmekin. Parveke ja ikkunat risteävälle kadulle kuin edelliskertainen musiikkibaari. Jossa siis edelleen tulee hyvää elävää musiikkia, mutta turhan kovaa makuuhuoneeseen. Meillä on aivan ihana talon kulma-parveke, arviolta 16 neliömetriä kaikkiaan. Parvekkeella on pöytä ja tuoliryhmä jonka ääressä naputtelen tätä päivän epistolaa. Vieressä on lepotuoli jossa voi torkuskella sekä pyykkinaru, jossa saamme kuivaksi uikkarit ja pyyhkeet – vuoristossa kun ei kuivunut yhtään mikään. Miesväki kuivattaa myös itse pesemiään boksereita tuossa, on niin vähän aikaa jäljellä ettei millään viitsi viedä pyykkilastia pesulaan, vaikkei se täällä paljon maksakaan. Jopa hotellissa, jossa on yleensä kallista pesettää, se maksoi vain 1 MYR (25 senttiä) vaatekappaleelta.

Olin (hyvin yllättäen) unohtanut KK:n ensimmäiseen hotelliin kaulakoruni. Olin sähköpostitse varmistanut että se on otettu talteen ja ensi töiksemme lähdimme miehen kanssa sitä hakemaan. Tottuneet matkaajat kun olimme, osasimme napata paikallisbussin ja matkata sillä (polvet suussa) Tanjung Aruun. Siellähän koru oli tallessa. Vastapainona aina huolellinen mieheni oli myös unohtanut sinne jotain, jonka iloisina myös korjasimme talteen. Kuvasimme paluumatkalla auringonlaskua lännessä ja nousevia musti pilviä ja sateenkaarta idässä, vuorten suunnalla. Sade ei ole tänne asti yltänyt eikä varmasti ylläkään.

Malesian kielen lyhyt oppimäärä. Suluissa ”lausumisohje”:
Kiitos – terima kasih [terimakaa-sih].
Tule (tänne) – mari [mari].


Hyvää yötä Borneon taivaan alta!