Loppu vai alku?

Kotimatka on alkanut, päivitystä Hong Kongin lentokentältä ja lopulta kotisohvalta.

Kävimme aamulla vielä shoppailemassa kiinalaiskortteleissa ja kiinalaiskauppahallissa, muuten päivä onkin mennyt enemmän tai vähemmän matkan teossa. Sitä tuttua rataa, miten matkapäivät yleensä menevät. Odottelua siellä ja täällä, siirtymistä, etsiskelyä, jonottamista... Harppaus Borneon saarelta Hong Kongin saarelle oli aika valtava, saavuimme selkeästi länsimaiseen lentokenttään, vaikka emme vielä olekaan maantieteellisesti länsimaissa. Tai sitten ero on kuin millä hyvänsä pienellä ja suurella paikalla, onhan KK Helsinkiäkin pienempi paikka.

Seuraavat kappaleet ovatkin subjektiivista näkemyksiä matkakokemuksista.

Millainen Borneo sitten loppujen lopuksi oli ja erosiko todellisuus ennakkokuvitelmista? Taustatietona se, että vaikka olemmekin aikaisemmin tehneet omatoimimatkoja, on suurin osa matkoista ollut seuramatkoja. Kohteet ovat olleet sellaisia, joihin yleensä tehdään seuramatkoja. Sellaisiin matkakohteisiin verrattuna Borneo oli rosoisempi ja epätasaisempi matkakohde, myös samalla antoisampi ja yllätyksellisempi. Tämä on siis hyvin subjektiivista näkemystä ja riippuu suuresti aiemmasta matkailutaustasta. Todellisuus erosi kyllä ennakkokuvitelmista. Tosin ennakkokuvitelmatkin olivat hieman hatarat. Lähdimme ”mennään ja katsotaan” -asentella. Eläimiä näimme hyvin paljon vähemmän kuin mitä kuvittelin, toisaalta emme hakeutuneet erityisiin oranki-reservaatteihin tai menneet retkille joissa nimenomaan etsitään eläimiä (paitsi vedenalaista elämää). Liikkuminen oli helpompaa kuin mitä olisi voinut kuvitella, kaikki järjestyi hyvin ja ihmiset olivat avuliaita.

Mikä oli parasta? Luonto itsessään, sen erityislaatuisuus, Se, että sai nähdä, kuulla ja kokea monta erilaiseen luontoon liittyvää asiaa, oli viidakkoa, veden alaista elämää, saaria, vuoria ja ihmisiä. Näistä ehkä kokonaisvaltaisin mielestäni oli Mulun luonnonpuiston reissu. Viidakko kaikkineen, se mitä siellä näki, maisteli kasveja, kukkia ja juuria, miltä kosteus ja lämpö tuntuivat, miltä siellä tuoksui ja miltä se kuulosti eri vuorokaudenaikoina erilaisissa sääolosuhteissa. Mies piti myös eniten viidakosta, joko Mulussa tai Kota Kinabalun vuorimaisemissa. Pojan mielestä hienoin kokemus matkassa oli Hong Kongin Peak. Borneossa taas hänen mielestään parasta oli sellaiset retket, joissa oli luolat ja sademetsää. Eli niin ikään osasto Mulu.

Oliko pettymyksiä? Noh, ruoka ei aina ollut ihan meidän mieleen. Täytyy vain todeta, ettei vielä ole löytynyt thai-ruuan voittanutta. Emme myöskään onnistuneet törmäämään mihinkään unelmiemme autioihin hiekkarantoihin, mutta se olisi varmasti vaatinut auton vuokraamisen. Joten voi sanoa rantojen olleen jonkinlainen pettymys, joskin osin odotettu sellainen.

Kenelle Borneota suosittelemme? Suosittelen sitä aktiivista seikkailulomaa haluaville ja luontoelämyksistä nauttiville. Moni epämukavuus poistuu jos on rahaa on rajattomasti. Borneo ei ole muutenkaan aivan halpa matkakohde. Lomansa voi aina rakentaa kokonaan itse tai ostaa valmiiksi suunnitellun matkan matkatoimistoistakin. Paikan päältä saa myös palapelinä erilaisia päivästä viikkoon kestäviä retkiä. En suosittele Borneota pelkäksi rantakohteeksi kenellekään - tosin luxusrantakohteista ei ole kokemuksia. Eräs hyvä ja edullisempi mahdollisuus olisi vaihtaa kohdetta Borneon jälkeen jonnekin rantakohteeseen joko Länsi-Malesiaan tai Thaimaahan. Viettää ensin toiminnallinen loma ja sen jälkeen levätä. Jos parin päivän rantaloma riittää, silloin vaihtoehtona on myös lomailla päivät KK:n edustan saarilla (Manukan, Mamutik, Sapi jne). Manukanilla on yöpaikkoja ja eksotiikkaa kaipaava voi toki myös telttailla näillä saarilla!

Pienten lasten kanssa en itse lähtisi matkaan. Toki sinnekin voi lähteä, mutta aika moni aktivitetti jäisi silloin kokematta. Kyseenalaista on myös lasten halu kokea sellaista seikkailua tai eksottiikkaa. Matkalla on hyvinkin itse vastuussa omista (ja lastensa) askelista, eikä kaikkia kohteita ole tehty samalla tavalla ”takuu-turvallisiksi” kuin mitä kotimaassa on tottunut. Puuttuvista kaiteista, rotkoista, koloista ja syvistä pudotuksista ei varoitella ja ne voivat yllättää. Sen sijaan kunnosta riippuen matkalaisen yläikärajaa en näe, lämpötila on sangen miellyttävissä lukemissa eikä juuri nouse yli 30 asteen. Ilmastoiduissa hotelleissa voi viettää keskipäivän siestaa. Kaiken ikäisten on varmaan hyvä tutkiskella omat jaksamisensa rajat ja mennä aktiviteetteja sen mukaan.

***
Luin paluumatkalla The Borneo Post nimistä paikallislehteä. Jos ne eivät kiinnosta, voit hyppiä yli seuraavaan kolmen tähden merkkijonoon asti. Lehti mainostaa olevansa suurin englanninkielinen päivälehti. Yleensä ostan kohdemaasta lehden sen maan kielellä ja tutkiskelen vain kuvat, mainokst ja lehden yleisilmeen. Tällä kertaa valitsin englanninkielisen lehden, jossa kerrottiin paikallisuutisia. Lehtikioskeissa oli myös lukuisia muita päivälehtiä ainakin malesian ja kiinan kielillä. Tässä jotain hajanaisia otoksia lehdestä:

Rikokset ovat Sabahin alueella vähentyneet edellisvuoden alkuneljänneksestä jopa 11 %. Ilmoitettuja rikoksia oli lukumäärisesti hyvin vähän, vain 2343 / 4 kk. Mitä luetaan rikoksiksi, ei uutisesta selvinnyt. Selvitysprosentti oli korkea, 40 %.

Tuli oli tuhonnut kokonaan neljän perheen kodin kolmen asuintalon palossa. Palon syttymissyyksi oli alustavan tutkinnan mukaan osoittautunut keittiön kaasulieden kaasupullo. Palokunta tutkii tapausta edelleen.

Rikosuutisia ja tietoja tuomioista oli paljon ja ne olivat kiinnostavia. Erityisesti niistä voisi ottaa vertailuun kaksi tapauskokonaisuutta. Jokainen voi verrata niitä itse vaikkapa Suomalaiseen yhteiskuntaan tai omaan oikeudentajuunsa, jätän sen lukijan tehtäväksi:

Kolmen 17-20 vuotiaan miehen tuomio 14 vuotiaan tytön raiskaamisesta alennettiin korkeammassa oikeusasteessa viideksi kuukaudeksi vankeutta. Tuomion alentamisen perustina tuomari mainitsi, että koko nuorisoporukka oli alkoholin vaikutuksen alaisena. Tuomari mainitsi tytön olleen osaksi syyllinen tapahtumaan ja tällä halutaan antaa viesti yleisemminkin vanhemmille ja koko yhteiskunnalle. Jokaisella on vastuu itsestään ja vastuu kantaa seuraukset omasta käytöksestään. Jos voi valita myös kohtuullisen alkoholinkäytön tai raittiuden, joutuu itse osaltaan kantamat seuraukset, jotka liiasta juopotelusta voi aiheutua.
Omaisuusrikoksista (tässä varkauksista) voi saada erilaisia tuomioita. Joissain varkaustapauksissa maksimirangaistukseksi oli mainittu 7 vuotta, joissain 10. Tässä kolme tapausta:
1) Ulkomaalainen 26 -vuotias mies (nimi intia/pakistan -suunnalta) oli varastamassa työmaalta 50 pientä rautatankoa kun poliisi otti hänet kiinni. Hänen tuomionsa oli 6 kk vankeutta.
2) 22-vuotias mies oli varastanut marketista 6 putkiloa hammastahnaaa ja jäi myös kiinni verrekseltään vartijan toimesta. Hänen tuomionsa oli 3 kuukautta vankeutta ja MYR 500 sakkoa (125 e).
3) Iranilainen lakimies oli varastanut marketista pullon likööriä. Hänen tuomionsa oli 1 päivä vankeutta ja MYR 500 sakkoa. Hänen asianajajansa oli vaatinut syytetylle lievää tuomiota koska mies on suorittanyt Intiassa oikeustieteen kandidaatin tutkinnnon ja opiskelee nyt Malesian yliopistossa (PhD tutkintoa).

***

Summa summarum: Lähdimme hakemaan matkalta seikkailua ja uusia kokemuksia, varautuneina rosoisiin olosuhteisiin ja liikkumaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Jokainen päivä oli niin täynnä kokemuksia että iltaisin oli yleensä aivan ”henkisesti hengästynyt”. Monen monta paikkaa jäi vielä käymättä, vuorikin valloittamatta. Matka jäi kokemuksena ikimuistoiseksi ja ehdottomasti asteikolla positiiviselle puolelle. Ehkäpä tässä ei olekaan käsillä loppu, vaan uudenlaisten matkojen alku? Me saimme seikkailumme – me palaamme vielä!

Sapi

Lähdimme (kuten perjantaina 6.5) veneellä Tunku Abdul Rahman National Park'iin, lähelle Mamutik saarta. Tällä kertaa oli kohteena Sapi, joka on aivan suuren Manukan saaren vieressä oleva Mamutikiakin pienempi saari. Sapi ja Manukan ovet yhteydessä toisiinsa hiekkasärkällä laskuveden aikaan. Sapi oli valtavan korkea saari keskiosistaan ja suurelta osalta saaren rannat olivat äkkijyrkkää lohkareista kalliota joka päätyi yhtä kiviseen mereen. Sapilta löytyi kuitenkin yksi isompi ja pari pikkuruista hiekkarantaa. Snorklausta ajatellen saari ei ole niitä parhaimpia, emmekä ottaneet edes varusteita mukaan. Alkuun kiersimme saaren kaksi patikointireittiä. Ajattelimme etsiä rauhaisan hiekkarannan. On mahdoton ajatella että patikoimme yli tunnin pienen saaren ympäri, mutta niin vain kävi. Olimme taas kerran tilanteessa, jossa kiipeilimme valtavia korkeuseroja paahtavan päiväntasaajan auringon alla, keskipäivän armottomina tunteina. Mutta tulihan taas sekin koettua. Saarella oli sekä pikkulintuja että jotain kyyhkysen kokoisia tummia lintuja, jotka kuopsuttelivat kuin kanat hiekka pöllyten rantapusikoissa.

Rannan tuntumassa oli kymmenkunta toistametristä Varanus Salvator liskoa, jotka vaappuvin askelin ja pitkän lipovan kielen avulla ilmaa haistellen kiersivät ateriapaikkoja. (Sapilla on kahvila ja kioski, mutta se on myös joidenkin matkanjärjestäjien päiväretkipaikka ja siellä on heidän kattaiaan buffet-lounaspaikkoja retkeläisille.) Seurasimme huvittuneina miten erään ruokapaikan vierusta oli aidattu verkolla aina alkavaan ylämäkeen asti, mutta liskot kiersivät jonossa aidan ja tulivat henkilökunnan kiusaksi nuuhkimaan pöytien luokse. Liskoilla on valtavat kynnet koska ne näennäisestä kömpelyydestänsä ja suuresta koostaan huolimatta kiipeilevät puissa. Ne myös uivat ja tietenkin elävät maalla. Henkilökunta hätisteli niitä tuolien avulla pois, en tiedä olisivatko ne piiskamaisella hännällään voineet sivaltaa jaloille vai mikä niiden puolustuskeino ihmistä vastaan on ollut.

Patikoinnista täysin hiestä kastuneena menimme uimaan turkoosiin mereen, jossa on uskomattoman kirkas vesi. On vaikea arvioida syvyyksiä kun pohja vaan näkyy ja näkyy. Onneksi Sapin rannat olivat puhtaat ja hiekkarannat roskattomat, vaikka ihmisiä oli melko paljon. Toivottavasti maksamamme luonnonpuiston sisäänpääsymaksut menisivät ainakin osaksi rantojeen puhtaanapitoon. Pidimme Sapista enemmän kuin Mamutikista.

Eurooppalaisen (tai länsimaisen) näköisiä turisteja on ylipäätään Borneolla melko vähän, suuri osa turisteista on aasialaisia. Malesialaiset itse matkailevat paljon kotimaassaan. Täällä on myös paljon kiinalaisia (toki myös asukkainakin) ja varsinkin japanilaisia turisteja. On sellainen aavistus (mutu-tuntuma), että pahimmat roskaajat eivät löydy täältä katsoen kaukaisista maista.

Kaupungilla kävellessä tai ostoskeskuksissa kierrellessä on usein tilanteessa että muita länsimaisia ihmisiä ei näy. Meitä tuijotetaan jonkin verran, mikä tuntuu oudolta, koska yleensä lomamatkoilla on käynyt paikoissa, jossa eurooppalaiset paljon lomailevat. Borneo on vielä siinä mielessä monelle tuntematon kolkka, ehkäpä sijaintinsa ja jonkinlaisen rosoisuutensa vuoksi. Seuramatkoja ei vielä tehdä, räätälöityjä matkoja kylläkin. Täällä matkaajat tulevat käymään maassa ja sulautuvat ja pärjäävät täällä kuka huonommin, kuka paremmin, mutta näitä paikkoja ei ole tehty ja valmisteltu meitä varten – jos ymmärrät mitä tarkoitan. Turismia on, mutta kaikki ei pyöri sen ympärillä. Pääsääntöisesti täällä ollaan erittäin ystävällisiä, myös silloin kuin ei yritetä hyötyä turistista. Siis jonkinlaista vilpittömyyttä tai epä-kaupallista kontaktia ja suhtautumista olemme tavanneet usein. Se aina erityisesti koskettaa, yllättää ja tuntuu hyvältä.

Tässä kappaleessa tulee paljon asiaa kengistä, joten voit hypätä yli jos asia ei kiinnosta.
Jos käyt Malesiassa (pätee varmaan muuallakin kuin Borneossa) ja jos ostat täältä vain yhden asian, osta kumikengät. Kumikengillä tarkoitan Mulussa käyttämiäni täysmustia ”rubber shoes” kenkiä, jotka ovat pelkkää kumia. Niissä on mustat nauhat ja pohjissa jalkapallokenkien tapaan nappulat.

Niiden pohjat ovat hyvin taipuisat, joten pitkiä vaelluksia sileällä polulla ei kannata tehdä, mutta ne ovat oivalliset luolissa, kiipeillessä, joessa kävellessä, kallioilla, vedessä jne. Niiden pohjien pitävyys on ollut huippuluokkaa ja ne ovat hyvin mukavat jaloissa. Olen pitänyt niissä hyvin ohutta ja tiukkaa juoksusukkaa. Tietenkään ne eivät hengitä yhtään kumpaankaan suuntaan. Gore-tex kengillä ei täällä oikein tee mitään. Ne joka tapauksessa hiostavat ja mudassa menevät pahemman kerran likaiseksi ja niitä saa kuurata puhtaaksi mudasta ja mudan hajusta kauan. Ja kun ne kerran hörppäävät vettä (jota ne tekevät joka tapauksessa) niin ne ovat märät päiväkausia. Ottaisin tänne vaeltamiseen ja patikoimiseen kangaspintaiset kevyet ei-gore-tex kengät ja rubber shoes -kumikengät normaalien kaupunkisandaalien lisäksi. Kävin tänään ostamassa tuliaisiksi vielä yhdet kumikengät, hintaa niillä oli kiinalaiskorttelin myyntikojussa 2 euroa. Sen maksoin ihan tinkimättä. Ainoa haittapuoli monelle on se, että suurin numero on 42. Koot ovat tilavia ja itse otin normaalia kokoani yhtä pienemmät kengät.

Jaa, eiköhän ole aika siirtyä parvekkeelle (kuvassa) ottamaan viimeisen illan kunniaksi hömpsyt lähimarketista ostettua paikallista arrakkia.

Alamäki alkoi

Huristelimme taas aamusella Mt Kinabalun juurelle, mistä tämän retken aloitimme kaksi yötä sitten. Poika jäi porttien jälkeen ala-asemalle, missä on kaupat ja kioskit, koska jalat eivät vielä kanna pidempää kävelyä. Korkeutta merenpinnasta tällä kohdalla on 1563 m. Me menimme oppaan kanssa ylemmäs vuoren rinnettä Timpohon Gate nimiseen paikkaan, josta vuoren valloittajat lähtevät vaellukselleen. Heidätkin tuodaan tänne ylös ajoneuvoilla. Korkeutta Timpohon Gaten kohdassa on 1866 m. Me lähdimme siitä päinvastaiseen suuntaan eli alaspäin, edessämme kuuden kilometrin alamäki-vaellus kohti ala-asemaa, minne poika jäi. Reitin nimi oli Liwagu Trail. Oppaan mukaan aikaa meillä menee 3-4 tuntia, joten arvasimme että ihan pällystettyä tietä se ei tule olemaan.

Alku vaelluksesta oli todella jyrkkää alamäkeä ja odottelimme polvien protestia, mutta reitti olikin todella vaihteleva, loivempaa ja jyrkempää mäkeä, suoraa ja sik-sakia, väliin kiipemistäkin. Olimme hyvin erilaisessa metsässä kuin perinteinen alamaalla oleva viidakko ja sademetsä. Vuoristosta tulevia puroja seikkaili siellä täällä ja alhaalla virtasi vuolas joki. Puut olivat hyvin sammalpeitteisiä, myös jäkälän kaltaisia kasveja oli nähtävillä sekä jotain meikäläisen naavaa vastaavaa.

Länsirannikon Borneolla ei juurikaan tapaa eläimiä. Katselimme muutamia lintuja oppaan kiikarilla, hän tuntui kovin innostuneelta juuri linnuista. Hän vihelteli erilaisia kutsuhuutoja ja sai monia lintuja vastaamaan. Sanoin että hän tuntuu taitavan montaa kieltä, johon hän lohkaisi sen johtuvan siitä, että on jutellut baarissa niin monien tipujen kanssa. Kuulimme myös lukemattomista kasveista, joita paikalliset edelleen käyttävät ruuan lisäksi lääkinnällisiin tarkoituksiin. Näimme myös maailman pienimmän orkidean, jonka kukka oli noin 5 mm halkaisjaltaan eikä siitä paljain silmin tunnistanut orkideamaisuutta, näyttipä vain pienen pieneltä valkoiselta kukalta.

Survival-vinkki tähän väliin: kun seuraavan kerran eksyt viidakkoon, törmäät ennen pitkää jokeen. Lähde seuraamaan sitä alavirtaan ja jossain vaiheessa tulet asutuksen liepeille. Joet viidakossa ovat kuin valtateitä: vaikeakulkuisessa viidakossa maitse eteneminen on hidasta ja vaivalloista, jokea pitkin menet pitkän matkan muutamissa minuutissa. Tästä syystä asutus keskittyy monesti juuri jokien varsille. Borneossa joet ovat edelleen tärkeitä kulkuväyliä. Vaikka Sabahissa tiet kaupunkien välissä ovat olleet suorastaan erinomaisessa kunnossa, sama ei päde kaikkialla Borneossa eikä myöskään syrjäseuduilla. Siellä kuivaankaan aikaan ei välttämättä pärjää ilman nelivetoa.

(Kallista päätäsi oikealle katsoessasi viereistä kuvaa) Meillä meni tuohon kuuteen kilometriin aikaa 3 h 50 minuuttia. Vauhti oli jopa leppoisa, mutta tarkoitus oli toki nähdä ja kokea ennemmin kuin kiiruhtaa päätepisteeseen. Pysähdyimme kolmelle tauolle ja luukemattomnia kertoja oppaan osoittaessa meille jotain kasvia, lintua tai muuta luonnon ihmettä. Täytyy lisätä että eniten elämää lähietäisyydellä näkyi housun lahkeissa. Nämä kuivalla maalla elävät iilimadot olivat oikeita velhoja tarttumaan ohi menevään lahkeeseen tai kenkään ja näpsimme niitä pois kiipeamästä monen monituista kertaa. Iilimadot voivat elää viidakossa jopa vuoden ilman veriateriaa, joten odottakoon seuraavaa kulkijaa.

Opas näytti meille erään puun, josta oli valunut paljon pihkan kaltaisita mutta kovettunutta ainetta. Hän piti meille demostraation entisaikojen soihduista. Hän vuoli kepin nokkaan pystyviillon, johon kiinnitti kimpaleen puun pinnasta vuolemaansa kovettunutta pihkaa. (Pihka ei välttämättä ole aivan oikea sana, koska mielestämme puu ei ollut havupuu) Hän sytytti kimpaleen palamaan ja kas: se todella paloi kuin soihtu, hyvinkin suurella liekillä ja pienikin pala olisi palanut melko pitkään. Ehkä kyllin pitkään jotta olisit löytänyt eksyttyäsi sen joen...

Kävimme vielä ihanalla näköalapaikalla lyhykäisen Bundu Tuhan View Trailin varrella. Siellä söimme erästä villiä kurkulle maistuvaa kasvia (kuin pikkuruinen sipuli) alkupaloiksi. Söimme ansaitun lounaan pojan kanssa taas samassa Balsam Restaurantissa kuin tullessamme. Eräs parhaista aterioista tällä matkalla.

Maarut pullollaan oli hyvä lähteä takaisin kohti KK:ta. Menimme takaisin Rainforest Lodgeen, josta olin vannottanut meille tällä kertaa hilajisen huoneen ja aivan ihanan saimmekin. Parveke ja ikkunat risteävälle kadulle kuin edelliskertainen musiikkibaari. Jossa siis edelleen tulee hyvää elävää musiikkia, mutta turhan kovaa makuuhuoneeseen. Meillä on aivan ihana talon kulma-parveke, arviolta 16 neliömetriä kaikkiaan. Parvekkeella on pöytä ja tuoliryhmä jonka ääressä naputtelen tätä päivän epistolaa. Vieressä on lepotuoli jossa voi torkuskella sekä pyykkinaru, jossa saamme kuivaksi uikkarit ja pyyhkeet – vuoristossa kun ei kuivunut yhtään mikään. Miesväki kuivattaa myös itse pesemiään boksereita tuossa, on niin vähän aikaa jäljellä ettei millään viitsi viedä pyykkilastia pesulaan, vaikkei se täällä paljon maksakaan. Jopa hotellissa, jossa on yleensä kallista pesettää, se maksoi vain 1 MYR (25 senttiä) vaatekappaleelta.

Olin (hyvin yllättäen) unohtanut KK:n ensimmäiseen hotelliin kaulakoruni. Olin sähköpostitse varmistanut että se on otettu talteen ja ensi töiksemme lähdimme miehen kanssa sitä hakemaan. Tottuneet matkaajat kun olimme, osasimme napata paikallisbussin ja matkata sillä (polvet suussa) Tanjung Aruun. Siellähän koru oli tallessa. Vastapainona aina huolellinen mieheni oli myös unohtanut sinne jotain, jonka iloisina myös korjasimme talteen. Kuvasimme paluumatkalla auringonlaskua lännessä ja nousevia musti pilviä ja sateenkaarta idässä, vuorten suunnalla. Sade ei ole tänne asti yltänyt eikä varmasti ylläkään.

Malesian kielen lyhyt oppimäärä. Suluissa ”lausumisohje”:
Kiitos – terima kasih [terimakaa-sih].
Tule (tänne) – mari [mari].


Hyvää yötä Borneon taivaan alta!

Teetä ja rikkivettä

Aamusella suuntasimme puiston itä-osiin hieman alemmas, eli n. 800 m korkeuteen merenpinnasta, jossa teimme pienen Canopy-kävelyn. Puiden latvustokerrokseen oli tehty (samaan tapaan kuin Mulussa) puusta toiseen vievä rata. Korkeimmillaan olimme 36 m korkeudessa ja vaikutti siltä, että korkeimmat puut sillä kohdalla jatkuivat vielä toisen mmokoman ylöspäin. Nyt rata oli tehty sellaisten puiden varaan, joiden runko oli lähes epäluonnollisen sileä ja oksaton ja itse oksa- ja lehtiosuus oli vain puun latvassa, karrikoiden siis hieman T:n mallinen puu. Runko oli hyvin leveä ja tolppamainen, ehkä mterin halkasijaltaan. Rata oli melko lyhyt eikä tarjonnut mitään muuta kuin ”apinaperspektiivin”.

Sen jälkeen lähdimme vaeltamaan sademetsään, aikomuksenamme käydä vajaan parin tunnin kävelyn päässä olevalla vesiputouksella. Yllätykseksi meille koko matka olisikin ollut ylämäkeä, paikoin niin jyrkkää, että piti todella kiivetä tai harppoa jyrkkiä askelmia eikä vain kävellä. Matkaa isolle vesiputoukselle olisi ollut 3,5 km, joka matkana kuulostaa naurettavan lyhyeltä, mutta kiipeämisenä valtavan kosteassa ilmassa osoittautui toipilaillemme liian vaativaksi ja pysähdyimme noin kilometrin ponnistelun jälkeen lepakkoluolalle. Sinne ei varsinaisesti päässyt sisään, vaan se oli louhikkoinen ja onkaloinen paikka kalliossa. Tunsimme tuoksusta että asukkaita siellä varmasti on runsaastikin, mutta ilmeisesti makuutilat olivat kauempana, koska ”nahkakukkaroita” ei onkaloiden suuaukkojen läheisyydessä näkynyt riippuvan. Oppaamme kertoi että hänen lapsuudessaan perheen isä usein metsästi ruokapöytään täydennystä ja monesti heillä oli pöydässä myös lepakkoa. Arvaa mikä oli lepakon paras osa? Se osa maistuu kuulemma katkaravulta. No siivet.

Sademetsän suurinta konserttia iltahämärän lähestyessä pitää hyönteinen, joka lausutaan jokseenkin ”sikada”, laulukaskas. Se saa aikaan äänen, joka muistuttaa hieman jotain räikän ääntä ja on erittäin voimakas. Ääni vaihtelee ilmanalan mukaan ja sateen lähestyessä sirityksen lopun intonaatio hieman nousee. Opas kertoi lapsuudessaan veljensä kanssa virittäneensä valkoisen kankaan metsään ja valaisseensa sen pimeällä. Lakanaan tulee paljon hyönteisiä, mm. näitä sikadoja. Ne olivat suurta herkkua paistettuna. Huh.

Vielä sellainen irrallinen tieto sademetsästä, joka minulle oli uusi. Itse sademetsän maaperä on hyvin köyhää! Täällä lehdet eivät koskaan kellastu (koska ei ole vuodenaikoja), vaan ne tipahtavat vihreinä alas puusta ja maatuvat ja kompostoituvat sitten hiljalleen monien hyönteisten ja pikkueläinten avulla. Tämä ravinteikas ohut pintakerros on se, joka tämän koko valtavan kasvimäärän ja lajirunsauden ravitsee. Esimerkiksi puiden juuret ovat lähes maan pinnalla kuin pintavedetyt putket, koska vesi tulee ylhäältä ja samoin ravinteet, syvällä ei ole mitään. Tästä johtuen monet juuret tai rungon tyvi muodostavat puulle kolmiomaisen tyviosan, ne toimivat tasapainon pitäjinä ja puun pystyssä pysyttäjinä.

Palasimme takaisin samoja jälkiä (nyt auttamatonta alamäkeä) ja pysähdyimme pienelle vesiputoukselle. Opas kysyi haluanko ottaa jalkakylvyn. No, liotin jalkaani raikkaassa vedessä istuen kivellä ja hetken päästä pienet arat monnin oloiset kalat tulivat tutkimaan jalkojani. Nämä kalat (joita esim Thaimaassa pidetään altaissa joissa maksusta saa liottaa jalkojaan) sitten puhdistavat jalkojen kuollutta ihosolukkoa syömällä sitä kuin levää kivien pinnasta. Kalat kutittivat mukavasti löytäen varsinkin kantapäiden ja jalkapohjan ihosta syötävää. Niitä alkoi kertyä yhä enemmän ja enemmän, lopulta tuntui että ne peittivät koko jalkapohjani. Olishan siinä istunut jalkahoidossa vaikka kuinka pitkään, mutta oli jatkettava matkaa.

Palasimme puiston rakennusten luo, jossa oli odottamassa mahdollisuus lämpimään kylpyyn. Lämmin vesi tulee maan alta jo sammuneelta vulkaaniselta alueelta ja tuoksuu miedosti rikille. Olin kuvitellut että menemme uimaan luonnon muovaamaan kuumaan lähteeseen, mutta rinteeseen olikin tehty altaita, jotka itse täytetään hanoista. Toisesta hanasta tulee kuumaa vettä lähteestä ja toisesta viilennykseksi normaalia kylmää vettä. Pelkkä lähteen vesi olisi liian kuumaa kylpemiseen. Täytimme yhtä allasta puolisen tuntia ja saimme sinne parikymmentä senttiä vetä kokoon. Emme jaksanet odottaa kauempaa, vaan menimme miehen kanssa matalaan veteen puoliksi makuulle ja lämmittelimme siinä hetken loikoillen. Rikin tuoksu oli erittäin mieto, eikä haitannut olemista. Paikalla on myös suihkut, jossa voi peseytyä halutessaan vesikylvyn jälkeen.

Söimme erinomaisen lounaan puiston fiinissä ravintolassa. Lounaan jälkeen kävimme Sabah Tee teeplantaasilla, joka on Sabahin (eli maantieteellisesti ajatellen pohjois-Borneon) ainoa ja Malesian suurin yksityissomistuksessa oleva teeplantaasi. En ollut ennen sellaisella käynyt ja oli mukava nähdä teepensaat kukkulaisella rinteellä. Tämä tee on luomuteetä ja se on saanut hyväksytyn hollantilaisen sertifikaatin luomutuotteelle. Näimme myös pienen esittelyvideon paikallisn teen tekemisestä ja tietenkin kävimme tätä herkkua ostamassa kotiin viemisiksi.

Paluumatkalla resortille alkoi sataa, tämä on todella kuin kotimaan kesä. Ei edes mitenkään erityisen lämmin. Yöllä on tarpeen olla jotain yllä ohuen huovan ja lakanoiden lisäksi, koska lämmitystä ei ole, eikä kaikkia ikkunoita saa kiinni vaan osassa on vain ötökkäverkko. Entäpä millaista iltaelämämme on täällä Borneon vuoristoseudulla? Tästä illasta en vielä tiedä, mutta eilen päivitin blogia resortin vastaanottorakennuksen alla olevalla terassilla, erinomaisesti toimivalla langattomalla WiFi yhteydellä ja sen jälkeen kävimme pienessä karaokebaarissa juomassa pullollisen Guinnesia. Onko maailma pienentynyt huolestuttavasti vai kuvittelenko vain?

Mt Kinabalun vuoristossa

Aluksi matkavinkkejä ja muita faktoja. (Edelleen painotan että kirjoittamissani faktoissa voi olla jotain virheitä, koska käännän ne englanninkielestä oppaan kertomana ja kirjoitan ne illalla tänne ulkomuistista miehen avustaessa.) Olimme etukäteen tilanneet retken Kinabalu National Parkiin, aivan majesteetillisen Mount Kinabalun juurelle. Käytimme Diethelm nimistä matkatoimistoa, jolta olen saanut sekä netin kautta että täällä erinomaista palvelua.

Olemme kahden tunnin bussimatkan päässä meren rannalta Kota Kinabalusta. Huristelimme noin 90 km vuoristoista tietä serpentiinikiharoin kohti saaren keskustaa ja hups, kohosimme 1500 metrin korkeuteen meren pinnasta. Itse Mount Kinabaluhan huippu on merestä noin 4100 metriä korkealla, ollen Kakkois-Aasian korkein kohta. Se syntyi 2 miljoonaa vuotta sitten ja on nuorimpia ei-vulkaanisia huippuja, mannerlaattojen yhteentörmäyksestä aikanaan tänne kohonneet. Ja vuori jatkaa edelleen kasvamistaan, huimat 5 mm vuodessa. Laskujeni mukaan tällä vauhdilla miljoonan vuoden kuluttua huippu olisi noin 9100 metriä korkea.

Monet tänne tulijat kiipeävät vuorelle. Kiipeäminen ei itsessään tavitse mitään vuorikiipeilytaitoja, mutta rankka se on. Olen kuullut tai lukenut jonkun maratoonarin sanoneen että hän piti sitä rankempana kuin maratonia. Sen matkan varmasti kuitenkin normaali terve ihminen selvittää, mutta treenata täytyy, koska kiipeminen vaatii jalkalihaksilta voimaa. Meillä oli alun perin tarkoitus kiivetä huipulle. Ensimmäisenä päivänä tapahtuu kuljetus lähtöpaikalle ja sieltä kiivetään reiluun kolmeen tuhanteen metriin (n. 6 km matka). Siellä on perusleiri jossa yövytään. Kahden aikaan yöllä on herätys ja alkaa lopputaival täydessä pimeyddessä. Lämpötila voi olla nollassa. Huippu saavutetaan kuuden aikaan aamulla ja on kuulemma unohtumaton kokemus nähdä auringon nousu huipun laelta. Sen jälkeen alkaa alastulo, joka joiltain voi kestää kymmenisenkin tuntia. Vime hetkillä muutimme suunnittelemamme vuorikiipeilyretken tähän kahden päivän retkeen ”low mounain levelillä” samoissa maisemissa ja huomenna vielä alempana, 800 metrin tietämillä. Syynä retken vaihtoon oli yksinkertaisesti edeltävän jalkatreenin riittämättömyys. Tällä hetkellä kädet ristissä kiitän sitä, että vaihdoin suunnitelmaa. Olemme nimittäin joka iikka eri tavoin joko puolikuntoisia tai puolirampoja, vaikka terveinä tänne lähdettiin :-) Kiipeilyreissu tulee maksaa varaushetkellä eikä rahoja saa takaisin mistään syystä.

Meidät haettiin aamulla Rainforest Lodgelta ja yllättäen saimme taas privaattireissun! Minibussissa on mukavasti tilaa meille ja rinkoille, on oma autonkuljettaja ja oma opas. Kävimme muutamalla kävelyllä luonnonpuiston maisemissa. Metsä on luonnollisesti hyvin erilainen täällä kuin Mulussa, koska olemme ylhäällä viileämmässä ja kuivemmassa ilmastossa. Ilmasto on täälläkin vuoden ympäri samanlainen, lämpötila vaihtelee 19-27 asteen välissä eli on aikalailla kuin Suomen kesä parhaimmillaan. Ilma ei siis ole kovin kosteaa, vaikka ei yhtä kuivaakaan kuin Suomessa. Kasvilajisto on täällä Borneon runsain, koska täällä on sekä trooppisia sademetsän lajeja että enemmän vuoristoisen seudun lajeja. Näimme patikointireissuilla lintutieteilijöitä pystyttämässä lintujen pyydystämistä ja tutkimista varten verkkoja, näimme piilottuja kameroita niinikään lintujen tutkimiseksi (kävimme vilkuttamassa yhteen kameraan, heh) sekä merkkejä siitä, että tietyt alueet olivat kasvitieteilijöiden erityisen syynin alla.

Kerran vielä ylistän paikallisoppaan antia. Se on aivan korvaamaton ja laajentaa paitsi tietämystä niin myös saa käsittämään ja ymmärtämään sen mitä näkee. Opas on kertonut meille paljon faktoja paikallisväestön elämästä ja ajatuksista, olemme bonganneet lintuja ja katsoneet kirjasta niiden nimiä. Olemme kuulleet lukemattomia kertomuksia eri kasveista ja siitä miten maaseudun ihmiset edelleen kasveja käyttävät. Niitä käytetään hyvin paljon sekä ravinnoksi että lääkkinnällisiin tarkoituksiin. Maistelimme muutamia marjoja ja kasveja, haistelimme eri lajeja ja jopa poltimme yhtä. (SIIS huom: emme kuten tupakkaa vaan kuin kynttilää!) Sen marjan sisällä on paljon helposti palavaa öljyä ja kun opas puristi tätä jokseenkin ruusunmarjan kokoista marjaa, sieltä tuli öljyä jonka hän sytytti palamaan. Marja paloi kuin kynttilä ja sen nimikin oli jokseenkin ”kerosiinimarja” - ja siltä se tuoksuikin. Paikalliset keräävät edelleen marjoja, liiskaavat niitä kivien ja puiden avulla ja ottavat öljyn talteen ja polttavat sitä öljylampuissa. Kätevää!

(kuvassa "naurava orkidea")
Täällä on erityinen kasvitieteellinen puutarha, valtava alue jonne on koottu alueen kasvistoa. Ne on tuotu ympäri puistoa ja istutettu uudelleen puutarhaan. Tarkoituksena on säästää suurin osa luonnonpuistosta ihmisen ulottumattomille, luonnontilaisena. Puutarhan avulla näkee silti harvinaisemmatkin lajit, jotka ehkä tuhoutuisivat metsässä jos kävijät laumoittain kävisivät niitä keskellä metsää käpistelemässä. Kukkivia kukkia täällä on myös paljon, mm. lukemattomia orkidealajeja (yhetensä 350 eri lajia???) sekö Rhododendroneita. Monet puutarhan lajeista oli merkitty punapohjaisella lajikyltillä, joka tarkoittaa, että kasvia ei tavata mistään muualta päin maailmaa.

Majoitumme Kinabalu Pine resortissa nämä retken kaksi yötä. Resortti sijaitsee Kundasangissa, pienessä maalaiskaupungissa erään Mt Kinabalun alueen kukkuloista. Korkeuserot ovat täälläkin suuret ja mäet jyrkkiä. Patikoimme kolmisen tuntia kaikkineen ja pääsimme erinomaisesti kiipeämisen tunnelmaan tälläkin tavoin. Resortti on tilava, tasokas ja kaikin puolin mukava, nimensä veroisesti aivan täynnä mitä erilaisempia mäntyjä. Monet näistä lajeista ovat istutettuja ja hyvin erikoisia. Täällä pienissä ”vuoristotaloissa” aina neljä huoneistoa kussakin, taloja on kukkulan rinteillä tositakymmentä, mukavan väljästi sijoiteltuna ja nämä sulautuvat hyvin maiseemaan. Alueen ulkoisiin puitteisiin on nähty vaivaa. Ruoka on oikein hyvää ja käymme kohtapuoliin varhaisille yöunille, koska huomenna on taas täysi päivä edessä. Ukkonen jyrisee ja sade piiskaa vuorten rinteitä - saamme osamme vuotuisesta viiden metrin (5 m!) sademäärästä.

Matkan tekoa ja miettitä

Maanantai-aamun meri oli aivan toista kuin turkoosin ja syvänsinisen värin vaihtelut aikaisempina päivinä. Veden pinta oli lyijynharmaalla pienellä aallokolla, joka kasvoi vähitellen ja ulompana merellä oli jo valkopäiset aallonharjat. Merimatka oli siis hyvin kuoppainen, mutta onneksi meillä oli katettu vene jossa oli seinät joten emme kastuneet vaikka roiskevesi pärskysi veneen yli. Vähän väliä satoi vähän, mutta ei onneksi kaatamalla.

Saavuimme Sempornaan, josta hotellikyyti vei meidät edelleen Tawaun keskustaan. Minulla oli asiaa apteekkiin, joten menimme sen kautta lentoasemalle. Meille sattui puheliasa taksikusi, joka intoutui kertomaan kaikenlaista pienten kysymyusten johdattelemana. Yksi matkan helmikohtia on päästä keskustelemaan taksikuskien kanssa, jotka usein edustavat tavallisia kansalaisia ja siten kertovat asioita keskivertokansalaisen näkökulmasta.

Surin matkalla Sempornasta Tawauun sitä, että kaikki metsä oli kaadettu ja tilalle oli istutettu palmuja. Sadan kilometrin matkalla joka suuntaan silmän kantamattomiin palmuja. Pieniä, tukevavartisia palmuja, nuoria taimia tai jo kypsempää puuta. Mitä tapahtuukaan ilmastolle, kun sademetsä on kaadettu? Ei voi olla vaikuttamatta ilmastoon jos valtavan maan sademetsästä on 90 % kaadettu ja tilalla on kuivia palmunrunkoja. Miksi näin sitten tehdään? No syy on tietenkin polttoaineisiin käytettävässä palmuöljyssä. Joka kerta kun sitä tankkaa, kaatuu taas pala sademetsää.

Jos ymmärsin kuljettajan puheet oikein: palmuplantaasi alkaa tuottaa omistajalleen rahaa viiden vuoden kuluttua, ja sen jälkeen 10 eekkerin (= 4 ha) kokoinen plantaasi tuottaa 7000-10 000 ringittiä kuukaudessa eli kahden tuhannen euron molemmin puolin. (!!!) Sillä elättää täällä jo ison perheen ja kuljettajan äänensävystä päätellen erittäin hyvin. Täällä väki ei kuulemma muuta maalta kaupunkiin vaan kaupungista maalle. Jos onnistuu hankkimaan maapalan niin pistää sademetsän sileäksi ja kasvattaa tilalle palmuja. Ymmärrettävää toimeentulon hankkimista. Kukapa ei haikailisi parempaa elintasoa tai helppoa rahaa. Tämän päivän aikana olen alkanut vihata palmuja, jotka aikaisemmin ovat edustaneet etelän eksotiikkaa... Kun hakkuu kovapuun saamiseksi länsimaiden puutarhakalusteisiin on vähentynyt, sademetsän työntäminen tankkin jatkaa tuhoaan. Sademetsiä on joskus kutsuttu maapallon keuhkoiksi. Keuhkot ovat pian näivettyneet pahaisiksi laikuiksi.

No, se ekologisesta paatoksesta. (Ekologiaa ehkä kannattaa kuitenkin ajatella kaksi kertaa, vaikka asialla on aina monta puolta, eikä ehkä mikään vaihtoehto ole hyvä. On vain huonoja tai vielä huonompia vaihtoehtoja.)

Saavuimme KK:n keskustahotelliin, joka on melkein pauhaavan musiikkibaarin yllä. Poika tuossa manaili kun emme menneet samaan hotelliin kuin tänne tullessa. Mistä näistä etukäeteen tietää. Pauhaava musiikki vai kivikova sänky? Huokaus. Eiköhän tässä unta saa vaikka korvatulpat korvissa. Onneksi musiikki loppui yhdeltä.

Tässä kappaleessa KK matkavinkkejä, voit hypätä halutessasi yli. Kota Kinabaluun saapuessa: osta saapuvien lentojen hallista taksilipuke. Myyntitiski on selkeästi merkitty, ulos mennessä hallin oikealla puolella. Kerro minne majoitukseen olet menossa ja se tulostuu suoraan taksilipukkeeseen. Hinta on kiinteä eli tinkiä ei tarvitse (meillä oli keskustaan MYR 30). Taksit löytyvät ulo-ovista vasempaan kävellessä. Normaaliin tapaan jonon ensimmäinen auto. Minulle sanottiin ettei bussiliikennettä keskustaan ole. Ensiarvo Rainforest Lodgesta: ilman musiikkia sangen kelvollinen, perhehuone MYR 133/huone/yö + aamiaset kaikille. Saimme jonkun pienen alennuksen kun lupauduimme syömään yhen aterian hotellin Thaimaalaisessa ravintolassa. Se kävi meille hyvin, ei tarvinnut lähteä kauemmas ruokapaikan hakuun. Ihan ok ruoka.

Vielä kerran Mabul

Edellisen kaltainen lököilypäivä. Aamupäivällä snorklausta oman saaren edustan paikoilla. Ensin uusintana Lobster wall (snorkausta sateessa!) ja sen jälkeen Eel garden. Siellä koralli oli usein pahasti kuollutta. Nimensä mukaisesti siellä onnistuimme näkemään kaksi ”eeliä”, suomenkielistä sanaa en nyt keksi. Joku madon ja käärmeen välimuoto - ankerias? Nämä eelit asustavat meren pohjaan tehdyssä kolossa ja pistävät päätään ja vartaloaan esiin jonkin matkaa ylöspäin, heiluvat kuin käärmenlumoajan käärmeet, jotka kohoavat koristaan ylös. Meidän näkemämme olivat kirkkaan sinisiä, oli joku nähnyt harmaita ja mustiakin. Kaloja oli taas kerran varmasti sellaisia lajeja joita ei oltu ennen nähty.

Blogia päivitellessä kuluu aikaa (varmaankin tunti päivässä), koska kuvat ovat niin hitaita ladata. Mutta niitä on kuitenkin kiva laitella tekstin lomaan sitä elävöittämään. Tosin kovin montaa kommenttia ei ole tullut, että on tämä aikamoista yksinpuhelua :-) Huomenna edessä ihan täysi matkustuspäivä. Tänään tässä vielä naatiskellaan ja lekotellaan. Välillä tuntuu hyvältä levätäkin.

Illemmalla yritimme kiertää koko saaren, mutta aina välillä tie katkesi johonkin yksityisalueeseen. Näimme välillä myös aika kauniita ruukkupuutarhoja. Merimustalaisten paitaresut lapset kävivät välillä kerjäämässä. Kaikki lapset huutelevat meille aina iloisina Hello! - vain harvat ojentelevat kättä kolikon toivossa. En ole varmaan koskaan vielä kokenut näin konkreettisesti tätä ihmisten elämän erilaisuutta, minne sattuukin syntymään. Raja-aita (hotellihan on aidattu piikkilanka-aidalla kylästä) erottaa meidät tällä pikkuruisella saarella keskellä Celebesin merta. Meidät, jotka tulemme tänne ”rahoinemme” ja heidät, jotka asuvat paalujen päällä yhden huoneen hökkelissä suurperheen keskellä. Kalastavat tai ovat töissä hotellissa jos hyvin käy. Toisaalta voi olla että ihmiset ovat täällä keskimäärin onnellisempia, mene ja tiedä. Ei pidä mennä liian hätäisesti arvioimaan kumpi puolisko ihmisiä on syntynyt onnellisten tähtien alla.

Teimme vielä iltasnorklauksen omassa rannassa, mutta ”meduusan verkko” lopetti sen taas aika lyhyeen. Inhan lilluvat jellyfishit (meduusat, eräs kaunokainen kuvassa) lilluivat vastaan parvina. Kun ei tiedetä miten kovaa ne voivat polttaa niin pidimme parhaana nousta ylös. Hämärtyvässä illassa on erilaista täällä Muluun verrattuna se, että on täysin hiljaista. Joku pikkulintu, jota en koskaan näe, saoo vienosti tsi-tsi-tsi, mutta muutoin luonto on hiljainen. Tämän saaren alkuperäinen kasvusto on tuhhottu ja tilalla on asumuksia ja kookospalmuja. Samallako katosivat kaikki sirkat, kaskaat ja sirittävät kuoriaiset?

Mutta summa summarum Mabulilta: Jos olet tulossa Celebesin meeren saaarille (Sipadan yms) tarkoituksenasi sukeltaa tai snorklata, tule tänne mielummin kuin jää Sempornaan, se on meidän subjektiivinen mielipiteemme. Me yövyimme siis Borneo Divers Mabul Resortissa, josta pidimme kovin. Samoin oikein mukavan näköinen oli Scuba Junkers Mabul Resort, josta vain ulkopuolinen kokemus, emme nähneet huoneita sisältä. Ilmeisesti ovat laajentamassa parasta aikaa uudisrakennuksella. Reppumatkaajille ja budjettimatkaajille löytyy useita eri Long House vaihtoehtoja, myös ilmastoinnnilla. Täytyy vain sitkeästi etsiä netistä! Niin, ja jos et sukella etkä snorklaa niin tänne puolelle Borneota ei oikeastaan edes kannata tulla.